Raitis

Joskus mieli vääristää muistoja. Päihdelapsuuden kokeneilla ikävät muistot ovat usein päällimmäisinä, eikä muisti meinaa millään ymmärtää, että joka päivä eläminen ei ollut kamalaa. Että välissä oli päiviä, jolloin elämä oli mukavaa, huoletonta, täynnä naurua ja iloisia asioita. Minun mielessäni on monta kivaa päivää, jolloin kukaan ei ollut humalassa. Ei se mitään, vaikka minun lapsuuteni ei ollut kokonaisuudessaan leppoisaa ja huoletonta, koska minulla on paljon tärkeitä ja hyviä muistoja, joita vaalia.

Meillä oli aina valtavan hyvää ruokaa. Äitini oli taitava kokki, joka osasi suolata syyssienet ja tehdä itse hapankaalia. Hän teki aamupalan meille aina valmiiksi: teetä puolukkakupeista, voileipiä ja vähän hedelmää kauniisti katettuna. Äiti teki tattaripuuroa voin kera, karjalanpaistia, uunilohta, hasselbackan perunoita ja pastaa. Isä haki joskus Haaparannasta Ruotsista valtavan määrän katkarapuja, jotka syötiin olohuoneen matalan pöydän ääressä televisiota katsellen. Haaparannasta isä toi myös kotiin asti hampurilaiset, minulle ilman mitään mausteita. Sille naurettiin, että miltä se sellainen maistuu, kun ei edes ketsuppia ole.

Mökkimme kauniin, hiekkapohjaisen järven rannalla oli paikka, jossa minun muistikuvissani ei kukaan koskaan juonut. Joi isä kuulemma sielläkin, mutta minun muistoni ovat niistä päivistä puhtaat. Ehkä tekemistä metsässä vain oli liian paljon, että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Siellä käen kukunnassa uimme ja soutelimme pitkät kesät, sillä äitimme oli opettaja. Minä osasin pienestä asti kalastaa ahvenia ihan itse ja sytyttää saunanpesän. Äiti paisteli kaasuhellalla teeleipiä, jos oli sadepäivä. Me siskot piirsimme paperinukkeja, ja minä nukuin isän painavan peiton alla parhaita unia silloin, kun isä oli kaupungissa töissä. Eräänä talvena jää oli niin sileä ja kirkas, että pystyimme luistelemaan vaivatta sen päällä. Jään läpi näkyi pohjaan saakka. Liitelimme kirkkaan jään pinnalla koko perhe, ja isä hassutteli pitkän kaulaliinansa kanssa. Se on lapsuuteni paras päivä.

Kotimme oli aina kauniisti sisustettu vuodenaikojen mukaan. Syksyllä verhoissa oli sieniä ja ruskeita sävyjä, jouluksi kaikki muuttui punaiseksi, ja keväällä verhot muuttuivat keltaisiksi tai mintunvihreiksi. Olohuone oli 80-luvulla juuri niin virtaviivainen kuin sisustuslehdissäkin. Marimekon näyttävät kankaat löysivät aina meille, ja saimme nähdä useita upeita kattauksia vielä pitkään äitini vanhentuessakin. Äitini taisi olla 80-luvun alussa ensimmäinen, joka laittoi pieniä jouluvaloja ulos oksiin. Kekseliäs oksaratkaisu herätti ihastusta kaikissa naapureissa, ja sen jälkeen niitä oli muillakin. Tuona jouluna istuin joskus sohvalla ja vain ihastelin noita kimaltavia ja lumoavia valoja.

Isäni oli parhaimmillaan selvänä hauska, seurallinen, vilkas ja vähän vekkuli. Eräänä jouluaattona, jolloin hän ei ollutkaan humalassa, hän leikki lentokonetta hautausmaalla käydessämme. Hän kaarteli kädet siipinä pitkin polkuja ja piti moottorin ääntä. Äitini puolestaan on aina ollut avarakatseinen, eläinrakas ja kekseliäs. Hän ei myöskään koskaan ole välittänyt ihmisen ammatista, asemasta, seksuaalisesta suuntauksesta tai ihonväristä, vaan on kannustanut pitämään kaikkia tasavertaisina. Minä olen saanut häneltä myös tavan auttaa ihmisiä. Koskaan emme jättäneet ketään kaupungilla makaamaan asfaltille tai puistonpenkille, ambulanssi tai poliisi tilattiin aina. Suurpiirteisyydenkin äitini on meille siskoille jättänyt. Asioita ei jäädä murehtimaan, tavaroita ei jemmata varastoihin ja jo sovittuihin asioihin ei palata. Joskus siivousvimmassa saatettiin ja saatetaan yhä heittää pois sellaistakin tavaraa, jota vielä olisi käyttöä, mutta ei sitäkään murehdittu. Tavaraa se vain on.

Teksti: Lea Ansamaa