Alkoholi on solumyrkkyä. Alkoholismista on eri aikoina esiintynyt erilaisia käsityksiä, joista Amerikan lääkäriliiton mukaan se on alkuperäinen, krooninen ja parantumaton sairaus, jolle luonteenomaisin piirre on kontrollikyvyn menetys. Suomen lääkäriseura Duodecim puolestaan määrittelee alkoholismin krooniseksi ja uusiutuvaksi aivosairaudeksi.  Edellä oleviin päätelmiin voisi vielä lisätä, että alkoholismi on kohtalokkaasti etenevä ja jatkuvasti kehittyvä, asteittain paheneva sairaus, josta kuitenkin on mahdollisuus toipua.

 

Miten minusta sitten tuli alkoholisti? Ei ole aivan yksiselitteisen helppoa vastata. Olen syntynyt melko köyhään työläisperheeseen. Vanhemmat erosivat ollessani kolmevuotias. Isä, jota en koskaan tullut tuntemaan, oli kertoman mukaan alkoholisti, joka ainetta saadakseen myi pois kodin irtaimistoa, kun rahat viinaksiin eivät muuten tahtoneet riittää.

 

Kaiken kaikkiaan lapsuuteni oli suhteellisen onnellista aikaa. Koulun loppuvaiheessa tutustuin ensimmäisen kerran alkoholiin. Kaverin kanssa lintsattiin koulusta ja hankittiin puoliksi pullo väkevää viiniä, jonka meille haki paikallinen juoppo. Olo tuntui hyvältä ja mielessäni päätin, että tästä aineesta en tule luopumaan.

      

Täyttäessäni 20-vuotta tilanne alkoi muuttua: aiemmin olin ottanut viikonloppuna, mutta nyt aloin juomaan keskellä viikkoakin. Ujous karisi vaikka hyviä ihmissuhteita varsinkaan vastakkaiseen sukupuoleen en onnistunut luomaan. Vähäiset työpaikat menetin viinalle. Aloin liikkua seurassa missä alkoholi oli hankinnoista pääasia numero yksi.

 

Juomiseni oli kokonaan humalahakuista ja aina harmitti jos juomat loppuivat kesken kaiken. Työtä aloin karttaa ja rahat päihteisiin hain sossusta. Kaveripiirini -varsinaisia ystäviä minulla ei oikeastaan ollut- koostui jo pelkästään alkoholisoituneista henkilöistä ja mukaan tulivat erilaiset rauhoittavat- , särky- , ja unipillerit. Meni muka lujaa kun niitä oluella huljuttelin kurkusta alas, vaikka jälkeenpäin en muistanut tapahtumista kuin välähdyksiä sieltä täältä.

      

Huonompi asia oli tutustuminen pikkurikollisiin, joiden avulla laajensin päihderepertuaaria kannabistuotteisiin ja amfetamiiniin, alkoholin pysyessä pääaineena. Olin jo niin alkoholisoitunut , että illan päätteeksi hain usein ns. “pimeän pullon” jotta aamulla olisi heti helpotusta kurjaan oloon. Olin ylittänyt näkymättömän rajan, jonka jälkeen paluuta kohtuukäyttöön ei enää ole.

      

Minusta alkoi kehkeytyä sosiaalisesti ulkopuolinen, joka käytti päihteitä missä ja milloin vain rekisteröimättä tarkemmin aikaa ja paikkaa – yleensä kaduilla, porttikongeissa ja kesäisin puistoissa. Vähäiset kaverini olivat kaikki alkoholisoituneita. Omaa asuntoa minulla ei ollut ja majailin milloin missäkin. Kerran juoppoputkasta  -betoniterapiaksi tuota sanoimme – päästyäni poliisi sanoi, että minulle ei viina taida oikein sopia. Myönsin ettei sovi, mutta en tuolloin tehnyt vielä mitään lopettaakseni jo haitalliseksi käyneen sekakäytön.

      

Lopulta putosin ns. “pohjan läpi” eli suhteellisen säännöllinen päihdekaareni oli kestänyt jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta ja kaikki selittely itselle ja muille alkoi loppua juomisen ollessa tautisen pakonomaista. Tuolloin olin jo siirtynyt lähes kokonaan ns. korvikelinjalle eli tuotteisiin -noihin vahvasti denaturoituihin- jotka on tarkoitettu johonkin aivan muuhun kuin sisäisesti nautittavaksi, jos tässä yhteydessä nyt enää nautinnosta voi puhua. Ei ollut paljon ilon aiheita, kaikki oli muuttunut jotenkin pakonomaiseksi; oikein mikään ei jaksanut kiinnostaa tarpeeksi, minua vaivasi näköalattomuus tulevaisuuden suhteen. Kaveripiirissä tuttuja kuoli ennenaikaisesti päihteiden käytön seurauksena inhimillisesti katsoen liian varhain. Autiotalossa tenua ryypiskellen aloin jo toivoa ettei aamulla enää tarvitsisi herätä. 

      

Mutta keräsin viimeiset elämänhalun rippeet ja menin katkaisuhoitoon, niin paljon olisi vielä nähtävää ja koettavaa. Ei ollut enää kuin yksi tie ja se oli ylöspäin mikäli vain jaksaisin nousta jaloilleni. Katkolla kävin yhdeksän kertaa joista jatkoin kaksi kertaa Järvenpään sosiaalisairaalaan ja 2 kertaa Ridasjärven huoltolaan. Alku kokonaan päihteiden lopettamiseen oli vaikeaa, retkahdin kymmenet kerrat, mutta AA-tietoisena juomaputket lyhenivät. Ensimmäisen raittiin vuoden tullessa täyteen, tiesin etten enää retkahtaisi. Korkki meni kiinni lopullisesti vuonna 2001 jolloin täytin 43 vuotta.

     

Päihteistä, joiden suhteen olin ollut kaikkiruokainen, opin lopulta vain sen, etteivät ne olleet minua varten. Tämän oppiakseni jouduin mielestäni maksamaan melko kovan hinnan, mutta onnekseni kaikesta kokemastani huolimatta selvisin hengissä ja suhteellisen terveenä. Mieltäni lämmitti kun Vantaan päihdehuollon silloinen johtaja tuli käymään asuntolassa missä asuimme ja totesi minun olevan siinä mielessä hyvässä tilanteessa etten ole juonut aivojani pilalle.

      

Raitistuttuaan jotain on saatava päihteiden tilalle. Itse elvyttelin nuoruuden rakkaita harrastuksia eli musiikkia, kirjallisuutta ja kuvataiteita. Olen toista kertaa avioliitossa ja toivon nykyisen liiton kestävän niin kauan kuin elän. Tänäänkin katsomukseni alkoholin ja muiden päihteiden suhteen on yksinkertainen: kun en ota päihteitä tänään, en ota niitä enää koskaan, kun tänään on aina tänään.