Raittiuden Ystävät Ry
[ingressi teksti=”Tutkija ja kouluttaja Antti Maunu pohtii työkaluja päihdekulttuurin muutokseen.”]
Nuoret eivät ei juo tai opettele juomaan päätyäkseen ongelmiin. Omien tutkimusteni mukaan syynä on hauskanpito, tai pikemminkin odotukset hauskanpidosta. Juominen on sosiaalisten kokemusten janoa ‒ juomistilanteisiin hakeudutaan ilmaisemaan ja kokemaan sosiaalisia tunteita.
Syyt ovat kulttuurisia, psykologisia ja kemiallisia. Yhteinen juominen on Suomessa ollut vuosisatojen ajan tärkeä yhdessäolon tekniikka. Vieläkin se lataa yhteisiin juomistilanteisiin odotuksia vapaasta ja intensiivisestä yhdessäolosta. Kun porukka juo ja päihtyy yhdessä, useimmat tietävät, mitä kuuluu tehdä. Keskeistä on ilmaista sanoin tai teoin, mitä tuntee toisia kohtaan, ja saada siihen toisilta palautetta.
Myös alkoholin psykologiset ja kemialliset vaikutukset toimivat samaan suuntaan. Alkoholi vaikuttaa keskushermostoon eli siihen, miltä asiat tuntuvat. Itsetarkkailu hellittää ja ympäristön virikkeet tuntuvat houkuttelevammilta. Saattaa tuntua jopa siltä, että on helpompi tarttua hetkeen ja sen tunnelmaan.
Tämä ei tarkoita, etteikö päihteidenkäyttöön liittyisi helposti myös monenlaisia ongelmia. Ongelmia voi tulla, vaikka niitä ei haluaisikaan. Pääsääntöisesti suomalaiset nuoret ovat tietoisia päihteisiin liittyvistä ongelmista. Päihteidenkäytön kulttuuriset ja psykologiset lupaukset vain ovat monille vielä riskiymmärrystä suurempia ‒ päihteitä käytetään riskeistä huolimatta.
Tämä avaa ehkäisevän päihdetyön toimintakentän. Sen tulee antaa nuorille valmiuksia tavoitella sitä, mitä he tavoittelevat myös päihteidenkäytöllään, mutta paremmassa ja kestävämmässä muodossa. Toisin sanoen lujia, hauskoja ja turvallisia sosiaalisia kokemuksia sekä valmiuksia ilman päihteitä.
Ehkäisevä päihdetyö poikkeaa monin tavoin korjaavasta päihdetyöstä. Keskiössä eivät ole itse aineet tai niiden vaikutukset, vaan ihminen, joka päihteitä käyttää ‒ ja porukka, joka käyttää päihteitä yhdessä. Tämä avaa ehkäisevälle työlle selkeitä toimintalinjoja.
Jotta päihteidenkäyttöön voidaan vaikuttaa ennalta, sen syyt on ymmärrettävä. Kukaan ei ala käyttää päihteitä sairastuakseen tai edes pysyäkseen terveenä, vaan kohdatakseen toisia ihmisiä. Päihteistä keskusteltaessa on tärkeää tunnistaa ja avata näitä odotuksia.
Päihdekasvatuksessa voidaan esimerkiksi kysyä nuorilta, mitä sosiaalisia odotuksia ja merkityksiä he liittävät päihteisiin. Hyvä pelinavaus on keskustelu siitä, millainen olisi hauskin mahdollinen biletystilanne. Keskustelu on usein hedelmällisintä ryhmissä, joissa nuoret pääsevät jakamaan näkemyksiään. Tämän jälkeen on luontevaa ohjata keskustelua siihen, mistä hauskuudessa on kyse ‒ yhdessäolosta, yhteisestä tekemisestä vai aineista? Sitten on helppo ottaa puheeksi tärkein: miten positiivisia kokemuksia voidaan saavuttaa muuten kuin päihteiden avulla ‒ ja mitä aikuiset voisivat tehdä tämän helpottamiseksi?
Tällainen keskustelu edellyttää luottamuksellista ja kunnioittavaa ilmapiiriä. Ehkäisevässä työssä ei pidä käännyttää eikä tuomita, ei vähätellä eikä liioitella. Toki aikuisella on enemmän tietoa ja elämänkokemusta myös päihdeaiheista, mutta sitä pitää käyttää viisaasti. Vuorovaikutuksesta on tehtävä sellaista, että nuoret haluavat jatkaa sitä. Jos keskustelukanava katkeaa, muitakaan keinoja ei ole käytössä.
Nuoret eivät kaipaa keskustelukumppanikseen ammattinimikkeitä tai tutkintoja. He kaipaavat aikuisia, vanhempia ja kokeneempia ihmisiä, jotka kohtelevat myös nuoria ihmisinä eivätkä ammattinsa objekteina. Nuoret haluavat kuulla mikä aikuisten mielestä elämässä on tärkeää ja tavoiteltavaa, mikä taas vaarallista ja vältettävää ‒ ja mitä hyvää ja tärkeää kukin aikuinen voi omalta tontiltaan tarjota.
Tämä asetelma vastaa myös kysymykseen siitä, kenen vastuulla nuoren hyvinvoinnin pitäisi olla. Vastaus on yksinkertainen: nuori on juuri sen aikuisen vastuulla, kenen edessä hän kulloinkin seisoo. Kun nuori on tekemisissä sinun kanssasi, hän kaipaa juuri sinun näkemystäsi, palautettasi ja kommenttejasi. Kotona vastuussa ovat vanhemmat, kouluissa opettajat ja muu henkilökunta, terveydenhuollossa terveydenhuollon aikuiset. Nuori itse ei kuitenkaan muutu eri ihmiseksi sen mukaan, kenen kanssa hän kulloinkin keskustelee.
Toisin kuin korjaavassa työssä, ehkäisevässä työssä on usein parasta keskittyä ryhmiin eikä yksilöihin. Nuoret ovat sosiaalisia olentoja, ja he omaksuvat myös juomatapansa ja päihdeasenteensa yhdessä. Silloin on hyödyllisintä vaikuttaa suoraan ryhmien toimintatapoihin ja ilmapiiriin.
Usein myös ongelmalliselta vaikuttavaa päihteidenkäyttöä motivoi pyrkimys synnyttää yhteisiä kokemuksia ja tarinoita. Nuoret käyttävät tähän niitä keinoja, joita heillä on käytössään. Jos käytössä ei ole muuta kuin riskialttiita tapoja, silloin käytetään niitä. Kyse ei aina ole edes siitä, etteivätkö nuoret tietäisi ja ymmärtäisi päihteisiin liittyviä haittoja ja vaaroja, vaan kokemusten jano voi olla vahvempi kuin ymmärrys riskeistä. Siksi tiedon lisääminen yksilötasolla ei riitä, jos nuorilla ei ole käytössään keinoja tai mahdollisuuksia rakentavaan sosiaaliseen toimintaan.
Ongelma voidaan ratkaista harjoittelemalla ja opettamalla sosiaalisia taitoja siinä, missä muitakin perustaitoja. Ryhmätaidoista tulee muutenkin yhä tärkeämpiä, sillä yhteiskunnan muuttuessa meillä on ympärillämme yhä vähemmän pysyviä ja kiinteitä yhteisöjä. Meidän on osattava muodostaa yhteisöjä ja ryhmiä itse. Tätä ei kuitenkaan voi oppia yksin, vaan toisten kanssa vuorovaikutuksessa, jossa ei olla päihtyneitä. Myös tähän nuoret tarvitsevat aikuisen ohjausta.
Mitä vahvemmin nuori kokee kuuluvansa porukkaan ja maailmaan tavallisessa arjessa, sitä vähemmän päihteet houkuttelevat ylittämään sitä. Tässä on ehkäisevän päihdetyön ydin. Sen pitää taata nuorille valmiuksia tavoitella sitä, mitä he tavoittelevat myös päihteidenkäytöllään, mutta paremmassa ja kestävämmässä muodossa. Tärkeintä ei ole tyyli tai tavat, jolla tätä tehdään. Tärkeintä on se, että sitä ylipäänsä tehdään. Mitä enemmän ehkäisevää työtä tehdään, sitä vaikuttavampaa se on.
Teksti: Antti Maunu, Kuva: Helena Lopes, Pexels.com