Raittiuden Ystävät Ry
Alkoholismi syö ihmistä ulkoa ja sisältä päin. Elämän pyöriessä päihteen ympärillä ihminen menettää paljon, mutta kerää samalla mukaansa rutkasti karuja kokemuksia. Niistä suurimman osan voi kuitenkin parhaimmillaan kääntää myöhemmin parantaviksi asioiksi. Tämän tietää oululainen Arja Räinä, 58v, joka viimein uskalsi astua häpeän kaapista ulos.
Saapuessani Räinän valoisaan kerrostaloasuntoon en tiedä etukäteen, minkälainen henkilö minua odottaa, vaikkakin puhelinkeskustelumme perusteella minulle jäikin leppoisa ja odottava mieli.
Soitettuani ovikelloa minulle avaa oven iloinen ja hymyilevä nainen, jonka rankan elämäntarinan saan pian kuulla ensimmäisten joukossa.
Hän kertoo syntyneensä Oulussa kuusilapsiseen perheeseen, missä äiti työskenteli myymälävastaavana ja isä poliisina.
– Minusta meillä oli hyvä elämä ja itse asiassa perheen nuorimpana olin tietysti se lellipentu, Räinä naurahtaa.
Hän jatkaa, ettei hän oikein tiedä, mikä elämänvimma häntä ajoi jo nuorena eteenpäin, mutta hän muutti siskonsa perään Ruotsiin heti peruskoulun päätyttyä.
– Niin ironista kuin elämä voi vain olla, ensimmäinen työpaikkani oli päihdepalvelujen piirissä siskoni sijaisena, hän naurahtaa.
Räinä yrittää palata muistoissaan kymmeniä vuosia taaksepäin, mutta tarkkoja vuosilukuja hänen on vaikea hahmottaa.
– Aloitin juomisen noin 14-vuotiaana. Siihen aikaan juotiin viiniä, kaljaa ja halpoja liköörejä. Kun palasin parikymppisenä siskoni luota Ruotsista Suomeen, olin jo niin kiinni viinassa, että jouduin ensimmäisen kerran katkolle, hän kuvailee.
Räinä jatkaa, että samaiseen aikaan hän tutustui myös niin sanottuun alamaailmaan, mihin kuuluivat päihteet, rikokset ja erilaiset tuomiot vankilakierteineen.
– Aloin seurustelemaan ensimmäisen kerran vankilakundin kanssa. Kaikki oli tietysti alussa jännää ja uutta, kunnes kuvioihin astui mukaan perheväkivalta. Vaikka suhde oli haastava, aloin odottamaan ensimmäistä lastani. Lapsen synnyttyä tilanne eskaloitui yhä hankalammaksi, minkä seurauksena päädyin Oulun ensi- ja turvakotiin. Turvakodissa ollessani sain neuvoja tulevaisuuteen sekä hankittua itselleni asunnon. Uutta arkea opetellessani sain myös kuulla, että lapseni isä oli kuollut tapon seurauksena, hän lisää samaan hengenvetoon.
Räinä katsahtaa välillä minua ja jatkaa, että elämä oli pahasti sekaisin, eikä hän voinut huolehtia itse lapsestaan.
– Äitini piti lapsestani huolen, mutta kun hän ilmoitti, ettei hän enää kykene siihen, päätin antaa lapseni sijoitukseen. Elämäni oli siihen aikaan niin täynnä viinaa, että päädyin itsekin saamaan pidemmän vankilatuomion. En halua kommentoida tuomioni syytä sen tarkemmin, mutta sen kesto oli pidempiaikainen, hän tiivistää.
Räinä kertoo aloittaneensa laitossiivoojan koulutuksen ennen kuin päätyi vankilaan, mutta hän sai käydä opiskelut loppuun tuomion ohella.
– Koska käytökseni oli koko vankeusajan asiallista, sain käydä koko kyseisen ajan vankilan ulkopuolella myös töissä ja nappasin jopa viran Oulun kaupungilta samaan syyssyyn, hän naurahtaa.
Räinän nauru kuitenkin hiljenee ja hän kertoo kaksoiselämän olleen tuolloin äärimmäisen raskasta.
– Muistan, kuinka aina pyöräilin vankilan portteja kohti ja vilkuilin paniikissa taaksepäin, ettei kukaan vain nähnyt, minne ajoin suoraan töistä. Kukaan muu työpaikallani ei tiennyt työnantajaa lukuun ottamatta, että istuin samaan aikaan tuomioita Oulun vankilassa, hän painottaa.
Vankilasta vapauduttua Räinä ei osannut jatkaa elämää ilman alkoholia, joten hän päätyi juomaan uudelleen ja rankasti.
– No työpaikkahan sen seurauksena meni. Juominen jatkui yhä rankempana ja välillä kävin katkolla, kunnes jatkoin taas uudelleen. Aloin myös seurustelemaan, synnytin toisen lapseni ja menimme naimisiin. Suhde lapsen isän kanssa ei kuitenkaan ottanut tuulta siipien alle, joten suhde hiipui jo muutaman vuoden sisään, hän kuvailee.
Räinä kertoo hengailleensa seuraavaksi jälleen linnamiehen kanssa.
– Mikä ihme noissa rentuissa oikein viehättää, hän naurahtaa kuin kohtalolle virnuillen.
– Rakastuin ja sen jälkeen tilanne menikin vakavaksi. Eräänä päivänä mies oli vetänyt päänsä niin täyteen viinaa, että pienen erimielisyyden seurauksena sain puukosta viisi kertaa vasempaan reiteeni, umpeen muurautuneet silmät ja kymmeniä mustelmia ympäri kehoani. Mies oli niin sekaisin, että hän piti minua ja poikaani vankinaan viikon ajan. Vaikka en olekaan uskoon vielä kääntynyt, niin täytyy tässä maailmassa enkeleitä olla, sillä jollakin ihmeen keinolla pääsin loppujen lopuksi pakenemaan jälleen Oulun turvakotiin, hän sanoo katsoen samalla ikkunasta avautuvaa maisemaa.
– Turvakodin kautta pääsin lääkärille, sain todistuksen pahoinpitelystä ja kävin tekemässä rikosilmoituksen. Jotta elämäni ei olisi käynyt liian rauhalliseksi, niin meninpä myöhemmin vielä kuin kohtaloa uhmaten tämän samaisen miehen kanssa naimisiin. Ajattelin, että mies on muuttunut ja rauhoittunut vankilassa. Suhteemme loppua ei koskaan kuitenkaan nähty, sillä mieheni menehtyi ollessaan vankilassa, hän kuvailee pudistellen päätään.
Elämä kaksin lapsen kanssa jatkui haastavana kaikista avusta ja tuesta huolimatta. Räinä sai asunnon turvakodin kautta, lapsi sai jatkuvaa terapiaa sekä hyvän päiväkotipaikan. Mahdollisuudet tavalliseen elämään olivat käsin kosketeltavissa, mutta siitä ei vain saanut otetta.
– Kuultuani aviomieheni kuolemasta tiesin, etten kykenisi huolehtimaan lapsestani oikein juomiseni vuoksi. Otin yhteyttä lastensuojeluun ja kerroin suoraan, mikä tilanne oli. Jo noin kahden viikon päästä soitostani lapseni sai hyvän loppuelämän kodin Lumijoelta.
– Olin tuolloin lastenkoti Onnelan työntekijöiden mukaan erilainen kuin monet muut vanhemmat. Vein lapselleni puhtaita vaatteita viikattuna ja muutamia hänen lempilelujaan. Kun sain tietää hänen tulevat sijaisvanhempansa, sain myös mahdollisuuden hyvään keskusteluun sekä pitää heille ristikuulustelun siitä, miksi juuri he pystyvät tarjoamaan pojalleni vain parasta. Annoin lapseni pois puhtaasta rakkaudesta vuoden 2001 alussa, hän muistelee haikeana.
Räinä kertoo hänen elämänsä luhistuneen entisestään lapsen pois antamisen jälkeen. Lapsen ollessa vielä hänellä, hän kuitenkin joi vain silloin, kun lapsi oli ollut tukiperheessä.
– En olisi voinut kuvitellakaan etukäteen, mitä seuraavat vuodet toisivat tullessaan. Tutustuin jälleen uuteen päihdeongelmaiseen mieheen ja sen jälkeen koko homma lähti lopullisesti lapasesta. Alussa meillä meni ihan hyvin, kunnes erään riidan seurauksena sain nyrkistä niin, että sain vakavan aivoverenvuodon. Minut kiidätettiin useamman tunnin kestävään hätäleikkaukseen ja kuin ihmeen kaupalla jäin henkiin, hän kuvailee.
Räinä jatkaa, että kaikista pahoinpitelyistä huolimatta, hän palasi jälleen takaisin samaan sairaaseen suhteeseen.
– Vaikka palasin takaisin miehen luo, sain siitä huolimatta todella hyvää kuntoutusta Oysin [Oulun yliopistollinen sairaala] toimesta. Koska en alussa kyennyt puhumaan, kävin muun muassa puheterapiassa ja toimintaterapiassa. Olin siihen aikaan ihan järkyttävässä kunnossa, sillä kaikesta huolimatta jatkoin koko ajan juomista. Parisuhteemme oli kaikkea muuta kuin terve ja erään riidan seurauksena hän iski minua perunankuorimaveitsellä suoraan rintaan. Olin itsekin tuolloin niin sekaisin, että nykäisin veitsen itse irti ja kävelin hakemaan apua läheiseltä seurakuntatalolta, mistä minulle soitettiinkin ambulanssi. Sairaalassa veitsen todettiin uponneen noin 7,5 sentin syvyyteen. En voi muuta kuin ihmetellä, kuinka valtava määrä enkeleitä päälläni on parveillut ja suojellut minua kaikki nämä vuodet, hän huokaisee katsoen samalla ylöspäin.
Uusi elämä
Räinä kertoo löytäneensä viimein jonkinlaisen tien tavalliseen elämään seurakunnan leirien ja muun toiminnan kautta vuoden 2012 aikana.
– Luin seurakunnan leireistä lehdestä ja päätin käydä tutustumassa sen eri toimintoihin uteliaisuuttani. Kokeileminen oli hyvä juttu, sillä olen saanut tähän päivään saakka hyvää kohtelua ja kaipaamaani vertaistukea heidän eri ryhmiensä kautta. Äitini sairastuttua Alzheimeriin vähensin juomistani ja aloin käydä hoitamassa häntä hoivakodissa. Elämä jatkuikin jonkin aikaa suhteellisen tasaisena, kunnes äitini menehtyi saattohoidossa ollessaan vuonna 2014 Oulun kaupungin sairaalassa, hän lisää ikävöiden äitiään.
– Vasta äitini kuolema sai minut tajuamaan, kuinka kallisarvoinen elämä on, ja että minun on pakko alkaa kantaa vastuu itse omasta elämästäni. Nykyisin sekä seurakunta että Oulun A-kilta antavat minulle paljon sisältöä elämään ja syitä voida hyvin. Olen vasta nyt viimeisien kuukausien aikana saanut myös sisäisen rauhan ja tehnyt sinut menneisyyteni kanssa. En aio, enkä suostu enää häpeämään. Häpeämisen aika on nyt ohi.
Räinä kertoo asuneensa kohta kuusi vuotta nykyisessä asunnossaan ja voivansa suhteellisen hyvin. Hän on saanut säännöllistä kuntoutusta muun muassa psykiatrisesta sairaanhoidosta.
– Ympärilläni on mukavan vahva turvaverkko. Jos minusta tuntuu, että elämä sortuu ympärilläni, niin tiedän, että nyt minulla aina on joku, johon ottaa yhteyttä. Nyt kun olen virallisesti astunut häpeän kaapista ulos, aion jakaa tarinaani muille kuntouttavana esimerkkinä.
Räinä viettää välillä mukavia iltoja kavereiden kanssa, käy elokuvissa ja teatterissa sekä erilaisissa tapaamisissa ja leireillä.
– Olen kertonut toipumistarinani muun muassa A-killan aluetapaamisessa ja aion jatkaa tällä tiellä omien voimavarojeni mukaan. Välillä hiljennän tahtia ja pidän niin sanottuja villasukkapäiviä, jotta elämäni pysyisi mahdollisimman tasaisena, hän sanoo lopuksi hieman ironiseen sävyyn pilke silmäkulmassa.
Teksti ja kuvat: Minna Korva-Perämäki