Raittiuden Ystävät Ry
[ingressi teksti=”Suomalaisten järjestämä kansanmusiikin festivaali Sommelo alkaa Kuhmossa ja saa lisäpotkua kun kaiken ikäisten karavaani ylittää rajan tomuisia teitä pitkin Vienan Karjalaan, Kalevalaan saakka. Kohtaamiset eri puolilla rajaa läikyttelevät tunteita molemmin puolin. Laulut ja yksinkertainen elämä kiehtovat reportteria.”]
Sommelo on uniikki festivaali, jossa kävijät ovat aktiivisesti itse mukana – paitsi yleisössä – myös tansseissa ja monessa muussa ohjelmassa. On yhteisiä runonlauluja, satunäytelmiä, kantelekavalkadeja ja soitto-opintoja. Osanottajia on rajan molemmilta puolin.
Suomen puolella esiintyi paitsi ikoninen Värttinä, Wimme Saari & Tapani Rinne, uhanalaisia lauluja vaaliva Vaskitsainen ja Vassvik Pohjoisen jäämeren Gumvikistä. Saamelais-indietä villeimmillään. Myös Sommelon tiimissä ennen vaikuttanut saman genren suomalainen Litku Klemetti esiintyi Kuhmossa yhtyeensä kanssa.
Yllättäjä lieni kuitenkin ruotsalainen, pitkällä raskaana oleva, Mirja Palo. Hän tulkitsi Kalevalaa meänkielellä. Voiko tämä olla todellista?
Petroskoilainen musiikin opettajista ja oppilaista koostuva Shuldyr esiintyi mariksi ja udmurtiksi Juminkeko-talolla. Tanssiosuuksissa ilo oli korkeimmillaan. Orkesterin jäsenet esittelivät suomalais-ugrilaisten kansojen perinnesoittimia ja spesialisti Dmitri Demin kertoi kuinka niitä valmistetaan luonnollisin menetelmin.
Vienan Karjalassa, Kalevalan kauniissa metsäisissä maisemissa konsertit olivat Mobergin talossa, jonka museohuoneista löytyy oppikirjoja ja ties mitä. Tämä kaikki alleviivaa samaa asiaa: täällä puhuttiin pitkään suomen kieltä. Ja tietysti karjalaa.
Vain lapsille omistetussa pirteästi sisustetussa Aurinko-oppimiskeskuksessa yleisönä oli Kalevalan nuorinta polvea. Siellä tirskuttiin ja hihiteltiin, mutta kun esiintyjät astuivat esiin kaikki hiljenevät. Venäjällä vanhempia ja auktoriteettejä siis kunnioitetaan. Hyviä käytöstapoja vaalitaan.
Illalla kulttuuritalolla pistettiin sitten ranttaliksi – tai ainakin tanssiksi.
Toisinaan oli pysähdyttävä silmäilemään seinien freskoja. Nehän kaikki kuvaavat kansalliseepostamme! Niitä katsellessa ymmärtää väistämättä, ettei Kalevala kuulu vain meille suomalaisille.
Tunnelma oli satumainen Sommelossa. Repertuaariin kuuluu Kalevalan kansankuoron, suomalaisten, venäläisten ja japanilaisten runonlaulajien sekä etnomuusikoiden omia tulkintoja ja paljon muuta.
Sykähdyttävintä oli, kun jo perutuksi julistettu kalevalainen yhtye ja ylpeyden aihe ehtikin paikalle. Young Dreamers -niminen teinitrio sai yleisön täysin luomoutumaan kansainvälisellä otteellaan kanteleiden ja kitarain kera. (Yhtyeen kuva on lehden kannessa.) Nuoret neidot laulavat popahtavasti karjalaksi sekä viehkeällä suomella – palkintoja on jo käyty pokkaamassa Moskovaa myöten. Todistamme jotain, minkä olemme luulleet kauan sitten jo kadonneeksi, ja toisaalta jotain niin juurevaa, ettei sitä voi koskaan unohtaa. Yhtyeen jäsen Arina Remšu ainakin lienee sukua Kalevalan laulujen alkuperäislaulajille. Jos pää ei ollut jo aikaisemmin pyörällä, niin tyttöjen versio suomalaisen Teleks-yhtyeen Kotimaa-kappaleesta teki meistä selvää! Eikä juuri Venäjän pääkaupungista keikkamatkalta palanneista tytöistä kukaan taida olla edes vielä täysi-ikäinen!
On sanan todellisessa merkityksessä uskomatonta, että olemme Lönnrotin jalanjäljillä, mutta nämä alueet eivät tunnustetusti ole koskaan kuuluneet Suomelle. Jo Sommelon ohjelmaa lukiessa kävijä on mykistynyt. Kuinka paljon pohjoiseen maailmankolkkaamme mahtuu erilaisuutta ja luovuutta!
Jyskyjärvellä Vienassa vastaanotto oli kaunis. Tširkkakemijokea pitkin lipui veneitä, joissa paikallinen naistenyhtye Tuomet lauloi muun muassa Karjalaisia teoksia. Lounas nautittiin paikallisessa kaksikielisessä koulussa, jossa rehtori Raija Ribakova itse kestitsi vieraat. Sisältä vihreällä värillä maalatussa koulussa oli presidentti Vladimir Putinin kuva. Luokkien ovissa luki aineet venäjäksi ja suomeksi. Aterian jälkeen grönlantilainen Hivshu Ua puolestaan esiintyi joen varressa jääkarhunnahkaiset housut jalassa ylävartalo paljaana. Laulun tarina oli tosi, ja se kertoi nuorista, jotka värvättiin hoitamaan neliraajahalvaantunutta miestä päivin öin, jotta he oppisivat arvostamaan mitä heillä itsellään on.
Bussimatka jatkui sorateitä Haikolaan Karjalan kansalliskirjailijan Ontre Stepanovin tilalle. Edesmenneen taiteilijan poika Miihkali otti vastaan festivaalilaiset kotimuseossa, jonka kunnostusta suomalainen Juminkeko säätiö on tukenut. Sisälavaa ympäröivät jykevät, käsityönä tehdyt hirret. Tutustuminen kansankuoron esiintyjiin johti meidät kylään ja ”kylyyn”, eli saunaan. Yhdessä tuli laulettua Kalliolle kukkulalle ja muita yhteisiä klassikkoja. Eksoottisempana bonuksena tapasimme paikalla myös Tverin karjalaisia. He pakenivat jo Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla kotikonnuiltaan kruunun vainoja ja ankaraa verotusta päätyen Pietarin ja Moskovan välimaastoon. Joidenkin arvioiden mukaan Tverin Karjalaisia yksistään on edelleen jopa 100 000, vaikka alueet ovat pääosin venäjänkielisiä.
Käynti Sommelossa, tutustuminen Kalevalan nuoriin ja – vanhoihin – on kuin olisi voittanut lotossa. Tai saanut Sammon omakseen.
Näppäri-opetusmenetelmän kehittäjä Mauno Järvelä johdattaa lapsia musiikin saloihin Sommelo-festivaalien Näppäri-kurssilla.
– Eri kulttuureista ja kielialueilta tulevien integroiminen musiikkiyhteistöihin sekä projekteihin ei ole ollenkaan ongelmallista ja toimii minusta hienosti. Jopa paremmin kuin vaikka urheilussa. Tässä musiikki on se juttu, johon kaikki kiinnittävät huomionsa. Silloin ei merkitse mitä kieltä puhut, Järvelä sanoo.
Pikkuisen vaikeaa on tietysti laulu yhtäkkiä vieraalla kielellä, mutta sellainenkin projekti Järvelällä on ollut, jossa on laulettu lähes kaikilla Itämeren alueen kielillä.
Mauno Järvelästä on jännittävintä se, ettei lasten kanssa töitä tehdessä ole ennakkoluuloja. Tai jos on, ne rapisevat nopeasti pois. Sellaisesta lähtee heti hauska, luonteva yhdessäolo liikkeelle. Musiikki on siinä katalysaattori. Se on avain rikkaaseen elämään.
Mauno Järvelä, 70, teki ällistyttävän havainnon aikoinaan, kun hän rupesi opettamaan musiikkioppilaitoksessa: pääsykokeissa karsittiin pois paljon hyviä harrastajia ja potentiaalisia nuoria, joilla ei ollut paikkaa minne mennä jatkamaan musiikin opiskelua.
Järvelä meni itse kansalaisopistoon linjalle, jossa ei ollut ehtoja sisäänpääsemiseksi ja rupesi kehittelemään opetustekniikkaa kaikille.
Muiden opettajien kanssa edistyttiin ja saatiin aikaiseksi tutkintoja. Järvelä työskenteli kaikkien oppilaiden kanssa, jotka halusivat mukaan. Minkäänlaista tason mukaista karsintaa ei ollut. Ei ollut a-, b- tai c-orkestereita, eikä luokittelua näppärikursseilla ole vieläkään. Tärkeää on vain toimia yhdessä.
– Tietysti meilläkin vähän soittaneet soittavat helppoja ja edistyneet ottavat vastuun hankalimmista stemmoista. Näin saadaan orkesteri joka toimii hyvin yhdessä. Siinä on kaikilla tasapuolisesti kivaa, Järvelä summaa.
Epäröiville vanhemmille maestro sanoo soittamisen olevan vapaaehtoista puuhaa.
– Homman suola on, ettei ole pakko tehdä sitä. Jos musiikin henki tempaa mukaansa niin sitten on oikeassa paikassa. Ei haittaa, jos joku toteaa ”ei ole mun juttu”. Ei se ole tuomittavaa. Poistuminen rivistä ei kuitenkaan tapahdu turhautumisen kautta, vaan oman analyysin. Ei siinä menetä mitään. Parhaimmillaan saavuttaa jotain.
Teksti: Saska Aaltonen Kuvat: Saska Aaltonen ja Juha Olkkonen