Raittiuden Ystävät Ry
[ingressi teksti=”Joitakin seuraavan sukupolven näkökulmia”]
– Rakas, mitä sulle kuuluu?
– Älä aina utele, ärsyttää!
Jos kommunikaatio murrosikäisen kanssa on tällaista, ei ihme, että vanhemmat ovat ymmällään. Mitä ihmettä tämän päivän nuorille oikeasti kuuluu? Miksi heidän nilkkansa pilkottavat paljaina pakkasellakin? Mitä heidän käyttämänsä sanat tarkoittavat? Elämässä pärjääminen vaatii enemmän kuin vanhempien nuoruudessa, selviävätkö nykynuoret valtavista paineistaan? Ja onko totta, että he käyttävät päihteitä vähemmän kuin mikään aikaisempi nuorisosukupolvi sitten 1960-luvun alkoholilakiuudistusten?
Hei. Meillä pitää olla omaa tilaa ja omia salaisuuksia. Ei me kaikkea vanhemmille kerrota, huomauttaa Milla Konttinen, 14.
Hän asuu Jyväskylässä ja on ystävällisesti lupautunut nuorison ääneksi tähän artikkeliin kahden yhtä sanavalmiin kaverinsa kanssa. Älykkäät neidot eivät kaihda kertoa mielipiteitään ja heidät onkin valittu Keski-Suomen nuorisovaltuustoon.
Ensinnäkin tämä kommunikaatioasia. Vaikka nuoren kanssa olisi vaikea kommunikoida, luovuttaa ei aikuisten pidä.
– Vaikken tykkääkään, kun äiti kysyy mitä kuuluu vaikka kumminkin tietää ja ärähdän hänelle, että älä utele, niin aina siitä kumminkin tulee sellainen olo, että äiti välittää, Konttinen selventää.
– Niin. On iso asia, että vanhemmat kysyvät, miten sulla menee koulussa, onko sulla ruokaa, tule syömään. Kyllä me ymmärretään, että hössötys on välittämistä. Minäkään en ottanut itseeni, että vanhempani holhosivat, vaikka se ärsytti, kertoo Nea Linja-Aho. – Moni ei välitä ja nuoret jätetään liikaa yksin.
Typerin virhe, mitä aikuiset voivat nuorille puhuessaan tehdä, on “pitää meitä tyhmänä”. Tähän nuoret valtuutetut ovat törmänneet jopa politiikassa, vanhempia konkareita kohdatessaan.
– Yksikin poliitikko lähti nuorisovaltuustolle puhuessaan siitä, että me haluamme jotain mitä emme halua, eikä edes tajunnut sitä itse! Konttinen kertoo.
-Avaudumme toisillemme päivänkin tuttavuuden jälkeen! Eikä ystävien kesken olla vielä tultu sellaiseen aiheeseen mistä ei voisi puhua, vastaa Wiivi-Maria Kasanen, hänkin Jyväskylästä.
Nykypäivän nuorten naisten ei ole vaikea kertoa kokemuksistaan ja kokeiluistaan ainakaan toisilleen. Pikemminkin ne ovat jonkinlaista sosiaalista valuuttaa.
– Päihteidenkäytöstä halutaan jopa levittää tietoa. Mutta päihteistä ihmisten onkin helpompi avautua kuin masennuksesta tai syömishäiriöistä, Milla Konttinen havainnoi.
Äänekoskelainen Nea Linja-Aho elää 18-vuotiaana jo hiukan erilaista elämää kuin nuorempansa. Ajaa esimerkiksi autoa ja kuskaa muita. Se saa muut avautumaan. On hyvä puhua vaikka kyydin antajalle, jos kotiväelle ei voi.
– Kerran kuskasin miestä, joka siinä autossa sitten kertoi, että äiti heitti hänet pihalle kun hän oli 17 ja hän sai rahaa hakkaamalla muita, elätti itsensä sillä.
Avoimen mutta valikoivan puhetyylin takia voi olla vaikea huomata ajoissa, kun jollakulla nuorella alkaa mennä huonosti.
– Opettajat ajattelevat, että se nyt on vaan semmoinen joka kerjää huomiota, eivätkä tee mitään, Kasanen harmittelee.
– Kerrottiin yhden kaverin itsetuhoisuudesta kolmelle opettajalle, mutta mitään ei asialle tehty, ainakaan meille ei kerrottu.
Opettajat näyttäytyvät näiden nuorten naisten puheissa aika kädettöminä. Ei puututa kiusaamiseen, katsotaan sormien läpi, jos luokassa huudellaan jatkuvasti ilkeyksiä. Luotetaan oppilaitten tarinoihin, vaikka he ovat lintsareita.
– Opet on niin sinisilmäisiä! Yksi poika veti piriä koulun vessassa ja meni sitten suoraan historian kokeeseen. Ope ei tajunnut mitään, vaan luuli että hänellä on vain jännitystä kokeesta! Kasanen päivittelee.
– Jokainen tuntee jonkun, jolle on yritetty myydä huumeita, ellei ihan itselle ole, Milla Konttinen vakuuttaa.
– Bilekäytössä näkee kannabista, Nea Linja-Aho toteaa.
– Mäkin olen nähnyt bilehuumeiden käyttöä, Wiivi-Maria Kasanen kertoo.
– Sanoisin että on totta, että päihteiden käyttö on vähentynyt nuorten keskuudessa. Itsekään en halua käyttää päihteitä. Mutta myös ylilyönnit ovat lisääntyneet ja varsinkin ne pojat, jotka käyttävät päihteitä, käyttävät aivan liikaa.
Aina ei nuorten mukaan tyydytä vain omaan käyttöön:
– Koulussa eräskin jätkä myi kaappiviinaa. Siis halpaa kiljua.
– Opettajat eivät puutu pössyttelyyn koulun nurkalla. Ne vaan kävelee autolleen ja ajaa kotiin. Mutta eihän opettajan työn pitäisi olla pelkkä opettaminen, eikö heidän pitäisi kasvattaa meidät kultaiselle keskitielle? Konttinen kysyy, ja kaivaa esiin kännykkänsä.
Muut perässä. Kaikki näyttävät Instagram-kuvan, josta keski-ikäinen ei ymmärrä hölkäsen pöläystä, mutta jonka teini-ikäinen tulkitsee heti oikein. Näissä myydään avoimesti nuuskaa, ja suuri osa seuraajista on alaikäisiä.
Varmasti jonkun toimivaltaan kuuluisi voida pysäyttää tällainen kaksinkertaisesti laiton salakauppa. Mutta ehkäpä se joku vaan kävelee autolleen ja ajaa kotiin.
Jälleen viesti vanhemmille:
– Kotona ei kerrota nuorille tarpeeksi siitä, mitä oikeasti tapahtuu, jos käyttää päihteitä. Jos kotona sanotaan vaan “älä käytä”, ja samaan aikaan musavideoissa juodaan ja räppärit vetävät pilveä, kumpaa viestiä nuori uskoo? tivaa Nea Linja-Aho.
Epäluotettavia ja luotettavia tukiaikuisia
Jos jollekulle ei kovin mielellään avauduta, niin niille tuntemattomille ja siksi epäluotettaville, jotka oikein yrittämällä yrittävät löytää oireilevat nuoret.
– Jos terkkarintarkastuksen yhteydessä pitää täyttää joku mielenterveyskysely, niin kyllähän se nyt valehtelee, jolla on oikeasti paha olo, Kasanen sanoo.
– Eihän sellaisille tyrkyille niin kuin terveydenhoitaja tai kuraattori nyt mitään halua kertoa, Linja-Aho tilittää.
– Minulle syntyi huono vaikute, kun koulupsykologi oli vuotanut tietojani eteenpäin, vaikka lupasi, ettei niin tee. Hän myös kyseli minulta ihme kysymyksiä: jos sä olisit lamppu, niin millainen lamppu olisit, Konttinen valittaa.
Tarinan opetus vanhemmille: pidä aina sanasi, nuori ei anna luottamuksen rikkomista anteeksi.
– Minulla on kyllä eri kokemus. Oli iso askel kysyä opettajalta, voisinko päästä juttelemaan kuraattorille, kun koulukaverien kanssa meni huonosti. Mutta se auttoi aivan älyttömästi. Pääsin avautumaan sille ihmiselle ja sovittiin, ettei vanhemmille tarvitse kertoa! Kasanen sanoo.
Aikuisen kanssa puhuminen auttaa näkemään asioiden oikeat mittasuhteet.
Nuorten mielestä omat asiat ovat maailman suurimpia asioita. Kun puhuu jollekulle, tajuaa, etteivät ne olekaan, Kasanen summaa.
Vanhemmille sukupolville tuottaa usein vaikeuksia puuttua asiaan, kun jollekulle on käynyt köpelösti. Vaan ehkäpä tämä asia muuttuu nuorten myötä. Ainakaan nämä nuoret naiset eivät jätä kaveria. Eikä tuntematontakaan.
– Ystävä, joka ei saanut tarpeeksi huomiota, joi alkoholia ja se meni niin pahasti hänen päähänsä, että hän rupesi viiltelemään itseään terävillä esineillä. Hän sanoi, ettei saa unta, mutta me muut valvoimme hänen vierellään, kunnes hän nukahti, Wiivi-Maria Kasanen kuvailee.
– Olen taluttanut kotiin humalaisen kaverin Äänekosken keskustasta, juottanut vettä ja pannut nukkumaan. Olen kutsunut ambulanssin nähdessäni sammuneen ja kääntänyt hänet kyljelleen, Nea Linja-Aho kertoo.
Ilmastonmuutoksen torjunta on asia, joka saattaa myös ottaa tulta alleen, kun me vanhemmat sukupolvet kuolemme pois.
– Aikuisia vaivaa “mä kohta 20 vuoden päästä tästä kupsahdan eli ei ole väliä mitä teen” -ajattelu! Konttinen puuskahtaa.
– Ilmastojutuista puhutaan ihan liikaa, ihan liian vähän tehdään töitä asian korjaamiseksi. Hei, se on niinku mun tulevaisuus! Kasanen huudahtaa ja kertoo jatkuvasti painostavansa äitiään allekirjoittamaan ilmastoadresseja ja huomioimaan ilmaston äänestyspäätöksissään.
Siis vanhemmat: tehkää ilmastotekoja, niin lapsenne voivat olla teistä ylpeitä!
Ulkonäköpaineet ovat paisuneet hurjiksi luonnottoman kuvankäsittelyn ja joka naisen kauneusleikkausten aikakaudella. Ne tuntee nahoissaan myös Wiivi-Maria Kasanen.
– Olen kaveripiirini pisin ja levein, ja otan siitä kyllä paineita. Tyylini on massa, mutta rennosti. Käytän siis aina toppia ja hupparia, lenkkareita ja leggingsejä, ja äiti välillä kysyy, kiinnostaako minua, että [takapuoleni] näkyy, Kasanen nauraa.
Milla Konttinenkin tunnustaa menevänsä välillä pieneen paniikkiin, kun hänestä yhtäkkiä tuntuu, että jokin osa asukokonaisuudessa, vaikkapa kengät, ovatkin rumat. Toisaalta hän uskaltaa olla yksilöllinen pukeutuja.
– Monien nuorten mielestä ei voi käyttää kuin tietynlaisia kenkiä ja pyörän on oltava musta tai valkoinen Jopo. Minä en kuitenkaan kuulu siihen nuorten lohkoon, vaan olen kaveripiirini värikkäin ihminen, kun muut ovat mustissa, hän sanoo.
Nea Linja-Aho edustaa kaikkein uskaliainta päätä:
– Minua ei voi kiusata. Yritetty kyllä on, koska minulle sillä ei ole väliä miltä näytän, vaan olen mennyt pyjamat jalassa koululle ja toppahousuissakin, vaikka se oli Äänekoskella hirveää. Mutta kiusaaminen loppui kun aina vaan nauroin kovaa kiusaajille.
Mutta vielä ne nilkat. Miksi, voi miksi niiden pitää olla paljaana lumihangessakin?
Informanttimme nauravat. Ja antavat vielä yhden vinkin vanhemmille.
– Antakaa lastenne käydä hölmön pukeutumisen vaihe ohi! Lapset voivat hävetä sitten myöhemmin. Meille voi sanoa, että muistelette tätä sitten nolostuneina kahden vuoden päästä, virnistää Milla Konttinen.
Teksti ja kuvat: Natalia Kisnanen