Raitis

Raittiuden Ystävät Ry

[ingressi teksti=”Islannin nuoriso joi vielä 1990-luvulla eniten Euroopassa, nyt lähes kaikki nuoret ovat raittiita. Aikuisten yhteistyön ja nuorten mielekkään tekemisen lisääminen teki ihmeen, jota moni ei uskonut mahdolliseksi. Samaa kannattaisi yrittää meilläkin!”]

Reykjavik oli 20 vuotta sitten nuorten juomisen, tupakoinnin ja huumeidenkäytön osalta Euroopan kaupungeista pahin. Nyt se on paras. 1990-luvun lopussa kaksi viidestä islantilaisesta 15–16-vuotiaasta oli juonut itsensä humalaan viimeksi kuluneen kuukauden aikana, nyt vain kolme sadasta. Myös huumeidenkäyttö ja tupakointi romahtivat. Kannabista kokeilleiden nuorten osuus laski 17 prosentista seitsemään prosenttiin. Päivittäin tupakoivien osuus laski 23 prosentista kuuteen prosenttiin.

Vuonna 1995 noin puolet suomalaisnuorista oli juonut itsensä humalaan kuukauden aikana. Vuonna 2015 osuus oli neljännes. Meilläkin siis nuorten juominen on vähentynyt. Silti suomalaiset nuoret juovat yhä kahdeksan kertaa enemmän kuin islantilaiset. Kun kahdessa ikäluokassa on yhteensä noin 120 000 nuorta, voidaan tästä laskea, että joka kuukausi meillä on ainakin 30 000 15–16-vuotiasta humalassa. Onko tämä millään tavalla mitattuna kohtuullista?

Yhdysvaltalainen professori, psykologi ja yhteiskuntatieteilijä, Harvey Milkman on erikoistunut päihteidenkäytön vähentämiseen. Hän kehitti runsaat 20 vuotta sitten perheen ja kunnan sitouttamiseen perustuvan menetelmän päihteidenkäytön vähentämiseksi. Hänen metodinsa ensimmäinen koekenttä oli Reykjavik, jossa perheet ja kaupunki sitoutettiin kiinteään yhteistyöhön alan vapaaehtoisjärjestöjen kanssa. Oleellisena johtolankana oli tehokkaasti strukturoitu kattava kyselytutkimus nuorison ja heidän vanhempiensa tilanteesta. Kysymykset käsittelivät käytännössä kaikkia sellaisia asioita, jotka voivat vaikuttaa nuorison käyttäytymiseen, asenteisiin ja muun muassa päihdealttiuteen.

Milkmanin tutkimusryhmä korvasi vahingolliset aineet ”luonnollisen päihtymisen” vaihtoehdoilla, joiden vaikutus oli sama kuin päihteillä. Huumeista tai pikkurikoksista kiinni jääneille teineille luvattiin, että he saavat opetusta valitsemassaan taidossa: musiikissa, tanssissa, hiphopissa tai vaikkapa taiteessa. Mieluisat harrastukset aiheuttivat muutoksia teinien aivoissa ja korvasivat päihteet esimerkiksi ahdistuksen helpottajina. Nuoret saivat myös elämäntaitovalmennusta, jonka tavoitteena oli itsetunnon kohottaminen. Tulokset olivat kannustavia. Milkmanista tuli islantilaisen nuorten huumeidenkäyttäjien hoitolaitoksen neuvonantaja, ja pian hänen ajatuksensa levisivät islantilaisten asiantuntijoiden keskuudessa. Syntyi ajatus laajasta kansallisesta ohjelmasta, jossa nuorille tarjottaisiin mielekästä tekemistä, jotta heidän ei tarvitsisi käyttää huumeita ja alkoholia. Ohjelma perustuu tietoihin, jotka saadaan, kun jokainen 10–16-vuotias vastaa vuosittain heidän hyvinvointiaan koskevaan kyselyyn.

Islanti on onnistunut siinä, mistä Suomessa ja monessa muussa maassa vain haaveillaan. Miten tämä oli mahdollista? Siihen tarvittiin yksi amerikkalainen professori, joukko nuorten päihteidenkäytöstä huolestuneita islantilaisia, tutkimustietoa sekä paljon erilaisten toimijoiden ja vanhempien välistä yhteistyötä.

Islannin malli on yhdistelmä lupauksia ja rajoituksia. Laajan kyselytutkimuksen perusteella toteutettiin lukuisia nuorten toivomuksia muun muassa vapaa-ajan viettoon liittyen. Koulupäivän jälkeisiä harrastusmahdollisuuksia lisättiin tuntuvasti, ja urheiluseurat otettiin mukaan yhteistyöhön. Järjestettyyn liikuntaan vähintään neljä kertaa viikossa osallistuvien 15–16-vuotiaiden osuus tuplaantui puoleen kaikista sen ikäisistä nuorista.

Ohjelmaan kuuluu myös virallinen kotiintuloaika. Alle 16-vuotiaiden pitää arkisin olla kotona kello 22:een mennessä ja viikonloppuisin puoleen yöhön mennessä. Vapaaehtoiset vanhemmat partioivat kaduilla valvomassa, että aikarajat toteutuvat. Myös vanhempien piti sitoutua. He allekirjoittivat lupauksen, että eivät anna teiniensä juoda alkoholia ja viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa. Vanhempien ja koulujen yhteydenpitoa lisättiin. Islannissa panostettiin siis laajasti nuorten hyvinvointiin, ei vain päihteidenkäytön vähentämiseen.

Voisiko Islannin malli toimia Suomessa?

Islannissa on vain noin 320 000 asukasta, joten koko maata ja kaikkia nuoria koskevien toimien toteuttaminen on ollut paljon helpompaa kuin olisi 5,5 miljoonan asukkaan Suomessa. Mutta kaupungin tai kunnan tasolla Islannin kaltainen ohjelma voisi olla mahdollinen. Se vaatisi rahoitusta päättäjiltä sekä pitkäjänteistä ja määrätietoista sitoutumista muun muassa vanhemmilta, kouluilta, kansalaisjärjestöiltä ja tietysti nuorilta itseltään.

Islannin mallia sovelletaan nykyisin kymmenissä kaupungeissa Euroopassa ja useissa maissa ympäri maailmaa. Esimerkiksi Liettuan Kaunasissa nuorten juominen ja tupakointi ovat vähentyneet merkittävästi muutamassa vuodessa.

Meilläkin tiedetään, että lasten harrastuksiin panostaminen vaikuttaa laajasti heidän hyvinvointiinsa. Islannin kaltaiseen kaikille nuorille tarjottavaan harrastusohjelmaan on kuitenkin nykyisten päättäjien mukaan harvoin kunnilla varaa. Vai onko vika asenteissa, puuttuuko kaukokatseisuutta? Yhden nuoren syrjäytyminen maksaa Sitran ja THL:n mukaan yhteiskunnalle 230 000–370 000 euroa. Muun hyvän ohella nuorten hyvinvointiin panostaminen on siis myös voittoa tuottava taloudellinen investointi.

Tarvitaan päättäjien kohtuullista yksimielisyyttä ongelman vakavuudesta, siihen panostamisen tarpeellisuudesta ja keinoista puuttua ongelmaan. Milkman esittää viisi keinoa, jotka olivat menestyksellisiä mm. Islannissa: kotiintuloaika, vanhempien sitouttaminen, mielekästä tekemistä nuorille, vuosittainen kyselylomake kaikille kunnan nuorille sekä päättäjien sitouttaminen.

Suomessa on todella välttämätöntä järjestää Islannin mallin mukainen pilottiprojekti sopivassa kunnassa. Asiasta on alustavasti puhuttu muun muassa Kaarinan ja Keravan kaupunkien kanssa, toistaiseksi ilman merkittäviä tuloksia rahoituksen puuttuessa. Perusvaatimuksena olisi vähintään viisi vuotta kestävä projekti. Kulut olisivat ehkä alkuvaiheessa 35 000 asukkaan kunnan osalta arviolta 300 000 – 400 000 euroa parin ensimmäisen vuoden aikana.

Perusteltu näkemykseni on, että se, mikä toimii Reykjavikissa, on mahdollista saada toimimaan myös suomalaisessa kunnassa hyvällä valmistelulla, riittävällä rahoituksella ja onnistuneella sitouttamisella.

Teksti: Martti Vastamäki