Raittiuden Ystävät Ry
[ingressi teksti=”Suomen historiassa alkoholijuomia on kulunut ja paljon. Perinteisesti valtaosa juodusta oli kuitenkin nykyistä ykkösolutta reilusti laimeampaa ruokaolutta tai vastaavaa janojuomaa.”]
Alkoholi on kuulunut suomalaisten elinpiiriin ajanlaskumme alusta alkaen, ehkä sitä ennenkin. 1400–1800-luvuilla ei olisi voinut kuvitellakaan kestejä tai juhlia ilman alkoholia, kertoo Suomen historian professori Kustaa H. J. Vilkuna kirjassaan Juomareiden valtakunta – Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500–1850. ”Humalassa piti olla lystikäs, mutta riehuminen on ollut aina paheksuttavaa. Ennen kaikkea alkoholin nauttiminen on ollut sosiaalinen tapa. Yksin juominen ei ole koskaan ollut mistään kotoisin”, Vilkuna kirjoittaa. Hän kertoo kirjassaan hurjia tarinoita mm. käräjähumalasta, kirkkokänneistä, maaseutujuopottelusta ja markkinahumusta. Päihtymys kirkossa oli rangaistavaa, jos siihen liittyi oksentelua tai metelöintiä, mutta moni kuunteli saarnan humalassa. Kuvaan kirjoituksessani alkoholin historiaa maassamme Kustaa Vaasan ajoista lähtien.
Koska ajalta ei ole tilastoja, Vilkunan tiedot juomatavoista perustuvat muun muassa aikalaisilta säilyneisiin värikkäisiin kuvauksiin. Todennäköisesti juodut määrät eivät kuitenkaan nykypäivän näkökulmasta olleet mitenkään erityisen suuria. 1800-luvun lopulta saadut ensimmäiset viralliset tilastot paljastavat, että tuolloin Suomessa juotiin alkoholia henkilöä kohden vain noin 15 % nykyisestä määrästä.
Suomen alkoholihistoria voidaan esittää viitenä ajanjaksona: 1. Aika, jolloin ei valmistettu viljapohjaisia alkoholijuomia; 2. Olutvaltainen juomakulttuuri; 3. Paloviinavaltainen kulttuuri; 4. Niukan kulutuksen viinavaltainen kulttuuri 1868–1968 ja 5. Kasvavan kulutuksen ja monien alkoholijuomien kulttuuri.
Pyyntikulttuurien kausi kesti jääkauden jälkeisestä asutuksen alkamisesta 9000 vuotta sitten maanviljelyksen yleistymiseen ajanlaskumme alussa 2000 vuotta sitten. Tuolloin Suomenniemellä pärjättiin 5000 vuotta ilman viljapohjaista alkoholia. Hunaja, mahla ja marjat toimivat alkoholin valmistusaineina.
Säännöllinen maanviljely Suomessa alkoi noin vuonna 0 eli se on nyt 2000 vuotta vanhaa. Säännöllinen oluenkäyttö liittyy kiinteästi maanviljelyyn. Olut on maltaista, humalista ja vedestä käyttämällä valmistettu alkoholipitoinen mallasjuoma. Se on maailman vanhin ja suosituin alkoholijuoma. Maailman yleisin oluttyyppi on vaalea lager, joka on hyvin suosittu myös Suomessa. Humala on hamppukasveihin kuuluva monivuotinen köynnöstävä hyöty- ja koristekasvi, jota viljellään paljon Keski-Euroopassa. Humalan emikukintojen lupuliinihartseja käytetään oluen valmistuksessa.
Ennen koneellisen jäähdytyksen keksimistä säilötty ruoka oli suolaista, hapanta ja kuivattua aiheuttaen voimakkaan janon tunteen. Olutta käytettiin vastapainoksi janojuomana. Pursulla ja katajalla maustettua 1.1-prosenttista ruokaolutta käytettiin ruokajuomana päivittäin. Juhliin valmistettiin enemmän maltaita käyttäen väkevämpää humalalla maustettua olutta.
Oluen väkevyydet Ruotsi-Suomessa olivat tarkkaan säänneltyjä: ruokaolut 1.1 % (painoprosentti), virkamies- ja laivaolut 1.7 %, asemiesolut 2.3 %, voutiolut 2.8 % ja herraolut 3.5 %, joka oli nykyisen keskioluen väkevyyttä (2.8–4.7 tilavuusprosenttia).
Keskiaikana oluttynnyri oli merkittävä veroparseli eli veronmaksuväline kruunulle ja kirkolle. Veroja maksettiin myös mm. kestityksen muodossa. Esim. käräjätuomarit saivat oluen, majoituksen ja kestityksen paikallisilta veroina. Tästä kestityksestä juontaa sana kinkerit. Käräjäkinkerit muodostivat paikallisille usein huomattavan suuren taloudellisen rasituksen, kirkolliset kinkerit hieman samoin, tilanne oli sama vielä 60–70 vuotta sitten. Kotonanikin pienessä maalaistalossa, entisessä Kuusiston kartanon torpassa, järjestettiin kirkon kinkerit ehkä joka viides vuosi, kun vuoro tuli. Silloin talo tarjosi parastaan. Lapsena en paljon ajatellut asian taloudellista puolta.
Suodattamaton olut eli sahti, hämäläinen juhlajuoma, sai vuonna 2002 EU:n Aito perinteinen tuote (APT) -nimisuojan. Sahdin alkoholipitoisuus on 6–12 tilavuusprosenttia. Sitä valmistetaan perinteen mukaisista raaka-aineista, joihin kuuluvat ohramaltaan lisäksi muu viljamallas ja vilja (ruis, ohra, vehnä ja kaura) sekä usein humala. Alkoholikäymiseen käytetään leivinhiivaa tai kerättyä hiivaa.
Palkollisen oikeus olueen turvattiin Kustaa Vaasan (1496–1560) aikana, jolloin säädettiin, että jokaisen täysi-ikäisen miehen ja naisen tuli saada ruokaolutta kannu päivässä eli noin 2.44 litraa. Mikään päivittäisen humalan tae laki ei kuitenkaan ollut. Jos koko tämän määrän onnistuikin kumoamaan kurkustaan alas, siitä saadun alkoholin määrä oli vähemmän kuin kahdessa nykyisessä keskioluttuopissa.
Kustaa Vaasa oli Ruotsin ensimmäinen kuningas, joka yritti hillitä suomalaisten alkoholin kulutusta mm. verottamalla humalan tuontia Euroopasta Suomeen.
Juhana Herttua (Juhana III 1537–1592) oli oluen ystävä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan Juhana herttuan aikana Turun linnassa juotiin olutta noin 700 000 litraa vuodessa. Herrainolut oli vahvuudeltaan siis keskioluen luokkaa. Herrainoluen lisäksi linnassa oli tarjolla voudinolutta, asemiesolutta, laivaolutta ja virkaolutta sekä oluen valmistuksen sivutuotteena tullutta ruokaolutta.
Nykytilanteeseen verrattuna Turun linnan oluenkulutus oli nappipeliä. Nyt suomalaiset juovat pelkästään keskiolutta yli miljoona litraa päivässä, 400 miljoonaa litraa vuodessa, joka on 600 kertaa Turun linnan kulutus.
Olut-Suomen muuttuminen viina-Suomeksi alkoi jo 1600-luvulla. Oluen kanssa alkoi uuden ajan alulla juhlajuomana kilpailla viina, jonka valmistaminen vähitellen kävi kansanomaiseksi taidoksi kautta koko maan.
Vuonna 1638 säädettiin ensi kerran kotipoltosta vero, mutta kun juoppous lisääntyi, kiellettiin kotipoltto kokonaan vuonna 1718. Koska tämä toimenpide ei enää auttanut, säädettiin 1731, että jokainen, jolla oli manttaaliin (silloinen veroyksikkö) pantua maata, sai vapaasti veroa vastaan polttaa viinaa. Kuningas Kustaa IV Adolf sitoi viinanpolton maanomistukseen. Vuonna 1800 määrättiin, että viinapannun koko määräytyi talon koon mukaan; esim. manttaalin suuruinen talo sai polttaa 50 kannua. Vihdoin v. 1866 siirryttiin Suomessa jälleen kruununmonopoliin.
Kuningas Kustaa IV Adolf sitoi viinanpolton maanomistukseen. Vuonna 1800 määrättiin, että viinapannun koko määräytyi talon koon mukaan; esim. manttaalin suuruinen talo sai polttaa 50 kannua. Vihdoin v. 1866 siirryttiin Suomessa jälleen kruununmonopoliin.
Näyttää siltä kuin viinankäyttö ainakin suurimmassa osassa maatamme olisi luettava itäisiin kulttuurivirtauksiin. Esimerkiksi Orivedellä suurin osa pitäjän mies- ja naisväestä tottui vuoden 1713 jälkeen eli Isovihan aikana juopotteluun: ”Suomen kansan kerrotaan entisaikoina yleensä olleen raitista ja uutteraa, mutta Venäjän ylivallan aikana, kun heidän kauan piti olla vailla lakia ja järjestystä, lankesivat useat juopotteluun, mitä monet kaikkialle teiden varsille ja kirkoille ikään kuin satimiksi talonpojalle sijoitetut kapakat ylläpitivät.” kertoo Mäntyharjun kirkkoherra, Zachris Cygneus vuonna 1800 joidenkuiden silloin vielä eläneiden vanhain miesten sanoneen viinan ja tupakan heidän lapsuutensa aikana olleen miltei käyttämättömiä ja tuntemattomia ylellisyysaineita.
1600-luvun kirkkomiehille viina oli kohtuullisesti nautittuna tarpeellinen, terveellinen ja iloinen asia. 1600-luvun loppupuolella papiston omaa alkoholinkäyttöä haluttiin rajoittaa etenkin virantoimituksessa. Vuoden 1686 kirkkolaki ei hyväksynyt myöskään kirkkoväen humalatilaa. Ensinnä tuomion kohteena ei ollut juopumus yleensä. Tuomion kohteena oli liiallinen tai jatkuva alkoholinkäyttö.
Alkoholin niin sanottu kohtuukäyttö nousi esiin jo 1700-luvulla (mm. Antti Chydenius). Pitäjäkohtaisissa säännöissä todettiin esimerkiksi, että vastedes hautajaisissa saa tarjota vain neljä tai viisi ”sopivan suuruista lasillista” viinaa. Erikseen mainittiin, että jos joku kieltäytyy alkoholista, häntä ei saanut paheksua.
Vuonna 1709 kuningas Kaarle XII oli jo määrännyt kieltolain, perimätiedon mukaan mm. siksi, että oli itse kännipäissään ratsastanut puolialastomana ympäri Tukholmaa. Suurempi syy lienee ollut fiskaalinen eli valtion kassan kartuttaminen. Suuren Pohjan sodan aikana paloviinan tuotanto otettiin valtiolle. Laki kuitenkin kumottiin jo seuravana vuonna, kun tuli ruttoepidemia ja viinaa tarvittiin siihen sen ajan tietojen mukaan lääkkeeksi. Lappiin määrättiin myös kieltolaki 1838, koska siellä tietojen mukaan juotiin liikaa, mutta tämäkin kieltolaki kumottiin pian.
Vuonna 1733 tuli voimaan juopumusasetus. Sen myötä liika juopuminen eli julkinen päihtyminen katsottiin rangaistavaksi teoksi. Lähimmäisen houkutteleminen alkoholin pariin oli myös kiellettyä. Juopumus tuli rangaistavaksi Kirkkolaissa 1686. Krouvarit eivät saaneet myydä myöskään velaksi niille, joilla oli taipumus jäädä pidemmäksi aikaa kellariin tai kapakkaan istumaan. Rangaistus koski myös kirkon ympäristöä. Jalkapuussa istuminen kirkonmäellä kirkkokansan töllisteltävänä oli tehokas rangaistus.
Viinanpolton sitominen maanomistukseen ei ollut kovin hyvä ratkaisu. Sama säädös säilyi Venäjän vallan alla aina vuoteen 1868, jolloin valtio otti viinanpolton itselleen enemmän fiskaalisista mutta myös kansanterveydellisistä syistä. Alkoholinvalmistus ja -kulutus nousivat, samoin viljaa kulutettiin usein liikaa niin, ettei siemenviljaakaan jäänyt.
Merkittävänä tekijänä paloviinan käytön vähentämiseksi Suomessa oli mm. Elias Lönnrothin ja J.W. Snellmanin vuonna 1853 perustama kansalaisyhdistys Kohtuuden Ystävät, josta sitten paloviinalain astuttua voimaan tuli Raittiuden Ystävät, jonka aktiivina jäsenenä tämän kirjoittaja on ollut nyt 60 vuotta. Keskusjärjestömme on Suomen vanhin kansalaisjärjestö, tänä vuonna siis 166-vuotias.
Vuonna 1868 alkoi maaseudun 100 vuotta kestänyt enemmän tai vähemmän ”kuiva” kausi, joka päättyi vasta 1969 keskioluen päästessä elintarvikeliikkeisiin. Olutta oli alettu verottaa Suomessa jo 90 vuotta aikaisemmin, kun Suomeen tuli yleinen asevelvollisuus ja valtion kassa uhkasi taas vähentyä.
Viime vuosisadan alun Suomi oli Euroopan ”kuivin” maa. Alkoholijuomien kulutus oli erittäin vähäistä ja alkoholin aiheuttamat haitat lähes tuntemattomia. Vuosina 1906–1910 valtaosassa läntisen Euroopan kehittyneistä maista kulutettiin puhdasta alkoholia 5–10 litraa asukasta kohden, kun Suomen kulutus oli vain 1,5 litraa asukasta kohden.
Raittiusliike oli 1800–1900-lukujen vaihteessa erittäin voimakas joukkoliike ja kaupunkien työväestö esiintyi julkisuudessa innokkaimmin juoppouden pahetta vastaan. Paikallisesti lain sallimat kunnalliskiellot olivat keskeinen osa suomalaista alkoholihistoriaa. Kunnalliskiellot synnyttivät meille ”kuivan” maaseudun jo 1890-luvulla paljon ennen varsinaista kieltolakia.
Kieltolaista oli päätetty jo vuonna 1907 Suomen suuriruhtinaskunnan yksikamarisessa eduskunnassa, mutta senaatti vastusti kieltolakia. Mm. senaattori K.J. Ståhlberg erosi senaatista kieltolain hyväksymisen takia eli oli erityisen kaukokatseinen ymmärtäen lain mahdottomuuden ja varsinkin sen valvomisen vaikeuden. Senaattoreista joillakin oli itsellään omistuksia alkoholiteollisuudessa. Asia ei edennyt keisarille asti riittävän ajoissa ja vasta vallankumouksen jälkeen Kerenskin hallitus vahvisti lain 1917.
Kieltolain valvonnassa riitti tehtävää. Joillakin paikkakunnilla, ja erityisesti maaseudulla, suojeluskuntalaiset alkoivat valvoa kieltolakia ja hävittää salapolttimoita. Poliisit saivat usein apua suojeluskuntalaisilta, jotka kulkivat näissä tehtävissä aseistettuina. Aluksi ravintoloitsijat kunnioittivat kieltolakia. Tarkastajia pelättiin, koska heillä oli oikeus sulkea ravintola, jos lakia rikottiin. Kieltolain jatkuessa sen uskottavuus katosi. Kovaa teetä ja pirtua sai kaikkialla. Salakuljettajat olivat sankareita. Helsingin Seurahuoneella saattoi 1920-luvun lopulla nauttia miltei kaikkia alkoholijuomia, ei yksinomaan virolaista pirtua.
Lain rikkomisesta tuli kansanliike. Kieltolakirikkomuksista tuomittiin vuosittain 20 000 – 30 000 henkilöä. Salakuljetettua spriitä takavarikoitiin vuosittain miljoona litraa. Juopumuksesta tuomittiin vuosittain noin 80 000 suomalaista ja julkijuopumuksia kirjattiin noin 100 000.
Varpunen oli neljäsosalitran pirtukanisteri, jota kuljetettiin povitaskussa. Mitan nimitys vakiintui käyttöön Suomessa kieltolain aikana pirtun salakuljettajien käyttämänä nimityksenä. Nimi tulee Raittiuden Ystävien julkaisemasta laulukirjasta Varpunen, pirtu kun sai helposti laulutuulelle.
Poliiseille maksettiin sportteli (virkasivutulo) viinatakavarikoista. Sportteli vähensi virkavallan halukkuutta mennä ”väärälle puolelle”. Isäni ystävä, Kuusiston legendaarinen poliisi Oiva Anttila teki 1930-luvulla Suomen suurimman pirtutakavarikon Kustavissa. Takavarikossa saatiin koko laivalastillinen pirtua. Sportteli oli 1 % takavarikon määrästä. Se oli tuosta takavarikosta kahden omakotitalon hinta. Toiselle puolelle ajautuneista poliiseista esimerkki on eräästä saaristopitäjästä, jonka poliisi sai pirtutoimijoilta paremmin kuin valtiolta ja tuli ”miljonääriksi”.
Kieltolaki osoittautui lopulta kaikkien osapuolien mielestä epäonnistuneeksi. Valtion tulot vähenivät, kun viinan salakuljetus räjähti kasvuun. Kansalaisten lainkuuliaisuus mureni olemattomiin. Alkoholinkulutus kasvoi ennätyslukemiin – olkoonkin, että silloiset lukemat ovat murto-osa nykyisin suomalaisten juomasta määrästä.
Eduskunta kumosi kieltolain äänin 120–45 ja väkijuomalaki vahvistettiin 9.2.1932. Valtion omistamalle Oy Alkoholiliike Ab:lle annettiin yksinoikeus tuoda, viedä, valmistaa ja myydä alkoholijuomia. Alko aloitti toimintansa 5. huhtikuuta 1932 klo 10. Siitä tulee tunnettu numerosarja 5-4-3-2-1-0.
Raittiuden Ystävät ja Alko ovat jo vuosia olleet samalla puolella barrikadeja! Molemmat haluavat säilyttää Alkon monopolin, jolloin poliitikot pystyvät päättämään alkoholiasioista. Näin on Suomen lisäksi myös esimerkiksi Ruotsissa ja Islannissa. Sen sijaan näin ei ole vaikkapa Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa, joissa väkevät viinatkin ovat maitokaupoissa tarjolla. Vertailu maiden välillä on kuitenkin vaikeaa, koska alkoholikulttuurit eroavat suuresti. Suomesta esimerkiksi puuttuu Länsi- ja Etelä-Euroopan kaltainen juomisen tiukka sosiaalinen kontrolli.
Hinnan ja saatavuuden säätely ovat tutkitusti tehokkaimmat tavat hillitä alkoholinkulutusta. Näihin tekijöihin vaikuttavat lakimuutokset näkyvät selvästi kulutustilastoissa. Alkoholin aiheuttamat haitat ovat Suomessa moninkertaistuneet osin alkoholin hinnan ja tarjonnan säätelystä huolimatta, osin juuri sääntelyn purkamisen takia. Suomessa alkoholinkulutus on kolminkertaistunut viimeisten 50 vuoden aikana, kun taas perinteisissä viinimaissa Ranskassa ja Italiassa kulutus on puolittunut samassa ajassa. Toisin sanoen kulutus on Suomessa kuusinkertaistunut mainittuihin viinimaihin verrattuna. Alkoholimaksasairauskuolemissa Suomi ohittikin nämä sillä alalla perinteisesti johdossa olleet maat jo useita vuosia sitten.
Alkoholijuomien kokonaiskulutus oli maassamme 10,3 litraa sataprosenttista alkoholia 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti vuonna 2017. 35-vuotiaiden miesten vähiten ansaitsevan viidenneksen eli kvintiilin elinajanodote on 12.5 vuotta pienempi kuin eniten ansaitsevan kvintiilin. Erosta 35 % johtuu alkoholista ja 25 % tupakasta. Runsas alkoholinkäyttö lisää monien eri syöpien riskiä. Kaikki alkoholijuomat lisäävät syöpäriskiä. Syövän kannalta sillä ei ole mitään merkitystä, juoko ihminen viiniä, olutta, siideriä vai viinaa. Ratkaisevaa on alkoholin määrä.
Viime vuonna alkoholin kokonaiskulutus nousi noin 3 %. Viimeisten 10 vuoden kuluessa kulutus on laskenut tasaisesti noin 2 % vuodessa. Viime vuonna kulutus kuitenkin nousi 1.1 %. Näin syntyy kaava 2 % + 1 % = 3 %, jossa 2 % on odotettu tasainen kulutuksen lasku vuodessa.
Keskiolut säilytti asemansa, long drink -juomien kulutus nousi voimakkaasti, 5.5 %-oluiden kulutus ei noussut odotetusti, mutta 5.5 %-viinien kulutus lisääntyi voimakkaasti. Puolet alkoholista juodaan Suomessa oluina. Eli olemme itse asiassa siirtyneet 500 vuotta taaksepäin siinä asiassa. Erona vain se, että nykyisin käytetty olut on pääasiassa yli kolme kertaa vahvempaa kuin 500 vuotta sitten juotu ruokaolut.
Teksti: Martti Vastamäki