Raittiuden Ystävät Ry
Kun saisi vain olla tavallinen ihminen ja elää tavallista elämää. Näin kirjoitti keskimmäinen siskoistani kerran viestiinsä. Tavallinen on ollut minun ja siskojeni harras toive vinksahtaneesta lapsuudestamme lähtien. Emme tarvitse merkkivaatteita, kalliita autoja, erikoisia harrastuksia tai mitään muutakaan mitä saa rahalla.
Tavallisuus on turvallista, tavallisuus on tasaista. Tavallisuudessa on tilaa erilaisille ajatuksille ja mielipiteille, eikä tavallinen elämä ole räikeän mustavalkoista, kuten meillä aina oli. Meillä joko vihattiin tai rakastettiin, harmaita sävyjä ei tunnettu. Eivätkä pienet tytöt tietäneet, että monista asioista voi olla eri mieltä.
Meillä lapsuudessa ei eletty tavallista elämää koskaan, eikä mihinkään asiaan suhtauduttu kuten muilla. Kotonamme elettiin kummallista kaksoiselämää. Pianolla pimputeltiin Aaronin värikkäitä pianokirjoja, vaikka samaan aikaan isä makasi toista viikkoa Koskenkorva-pöhnässään makuuhuoneessa ja sai välillä rattijuopumussakot. Kävimme kaupungilla suklaaleivoksilla äidin kanssa, mutta vasta myöhemmin ymmärsin, että kävimme kaupungilla vain päästäksemme samalla Alkoon.
Meillä oli auto kuten muillakin, paitsi ettei kukaan koskaan ollut selvin päin sitä ajamassa. Teininä olisin toivonut kotiintuloaikoja, mutta mitä ne olisivat hyödyttäneet? Äitini olisi joka tapauksessa sammunut jo sänkyyn, eikä huolehtisi tuon taivaallista siitä, missä minä olin ja kenen kanssa. Kotiintuloaika olisi ollut tavallista, ja koska halusin niin kovasti olla tavallinen, minä saatoin valehdella kavereilleni, että minunkin pitää olla kahdelta kotona.
Kun tuli pihatalkoiden aika, meillä pantiin verhot kiinni ja piiloteltiin sisällä. Mielessäni toivoin, että oma äitini olisi haravoinut muiden äitien kanssa, laitellut myöhemmin makkaroita grilliin ja saunonut yhteissaunassa, mutta oma äitini lymysi verhojen takana ja haukkui kaikki pihalle lähteneet talkoolaiset. Sentään minä pääsin ulos, koska talkoissa oli minusta mukava olla. Ulkona olivat kaikki muutkin, ja yhteisen tekemisen tunne oli iloinen ja turvallinen.
Urheilu ja liikunta olivat äitini mielestä tyhmää, vaikka minusta olisi ollut hauskaa, kun vanhempani olisivat pyöräilleet ja hiihtäneet. Urheilun katsominen televisiosta oli yhtä tyhmää, ja vasta nyt aikuisena olen oppinut nauttimaan esimerkiksi Olympialaisten tunnelmasta. Makaronilaatikosta ei saanut pitää, hevosista tykkääminen oli junttia, uskonnosta puhuminenkin oli naurettavaa ja kaiken tämän keskellä minä näin kirkkaana, millaista tavallinen elämä olisi voinut olla. Että tuosta kierosta perhe-elämästä alkoholin ja lääkkeiden sekakäytön keskellä minä tunnistin ne asiat, jotka olivat vinossa. Ja minä korjasin ne myöhemmin.
Nyt olen ylpeä tavis, joka antaa lapsilleen mahdollisuuden olla eri mieltä ja pitää eri asioista kuin minä. Haluan antaa heille myös esimerkin terveistä elämäntavoista ja liikunnallisesta elämästä. Meillä saa olla vihainen, surullinen ja heikko, meillä saa jutella uskonnosta. Meidän viikkomme kuluvat lähes aina samanlaista rataa, ja vuodenkierrossa on toistuvia tapoja, jotka luovat turvaa ja antavat mahdollisuuden ennakointiin. Tavallisen elämän kohokohtia ovat juhlat, lomat ja matkat, joita ei meidän perheessämme tarvitse jännittää etukäteen. Kukaan ei joudu pelkäämään sitä, että juuri kun mökkikamppeet on pakattu, kuuluu vodkapullon korkin avautumisen ääni ja matka jää silläkin kertaa tekemättä. Tavallisen elämän kulkijat pitävät lupauksensa ja antavat kaiken tavallisuuden keskellä lapsilleen mahdollisuuden kasvaa suoraan, ei kieroon.
Teksti: Lea Ansamaa