Raitis

Raittiuden Ystävät Ry

[ingressi teksti=”Vuonna 1919 voimaan astunutta kieltolakia oli ajettu jo yksikamarisen eduskunnan alkuvaiheessa, mutta Keisarillinen majesteetti ei ollut lakia vahvistanut vuonna 1907, kuten ei uutta kieltolakiehdotustakaan 1909. Vaikka laki myöhemmin osoittautui toimimattomaksi, sillä oli viime vuosisadan alussa suomalaisten laaja kannatus.”]

Punakaartilaisia Raittiusyhdistys Koitosta 1918. (Kansan Arkisto, valokuvaaja Augustin Schuffert)

Juuri ennen Suomen itsenäistymistä raittiusliikkeessä oli alistuttu siihen, ettei yleistä kieltolakia saataisi voimaan. Suurvaltapolitiikan tapahtumat kuitenkin toivat uutta intoa myös raittiustoimintaan. Raittiusliikkeen painotukset muuttuivat yhteiskunnallisten ja poliittisten olosuhteiden vaikutuksesta. Maaliskuun vallankumouksen 1917 jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus ilmoitti hyväksyvänsä viivyttelemättä uudistuslait. Kieltolain kohdalla se merkitsi hyvin nopeaa käsittelyprosessia, jonka tuloksena Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti Suomen kieltolain 29. toukokuuta 1917. Lain kirjaimen mukaan sen oli määrä astua voimaan kuitenkin vasta kahden vuoden kuluttua asetuksen vahvistamisen jälkeisestä kesäkuun 1. päivästä lukien, eli siis kesäkuun alussa 1919.

Sisällissota käynnistyi virallisesti 27. tammikuuta 1918, kun Helsingin työväentalon torniin nousi punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi. Kapinallisten sotavoimaksi tuli punakaarti, ja sen miehittämille alueille nimitettiin kihlakunnanoikeuksien tilalle vallankumousoikeudet, jotka olivat Helsingin vallankumouksellisen ylioikeuden alaisia. Pohjanmaalla valkoinen armeija, joka oli valinnut uudeksi pääkaupungiksi Vaasan, riisui Pohjanmaan venäläiset varuskunnat aseista.

Raittiuden valvojien osastot valvoivat väkijuomien käyttöä

Helsingissä oli perustettu työläisten järjestyskaarteja ja radikaalimpia punakaarteja jo keväästä 1917 alkaen. Marraskuun 1917 yleislakon aikana työväen järjestyskaartit miehittivät useita keskeisiä hallintorakennuksia, kuten Senaatintalon ja Säätytalon. Joukko radikaaleja järjestyskaartilaisia valtasi Kaivohuoneen. Heistä muodostui 6. tammikuuta 1918 järjestäytyneen Helsingin punakaartin ydinjoukko.

Kansanvaltaisuuden hengessä toimineiden järjestysmiesten toimintaan liitettiin kahden aktiivisen vaikutusryhmän toivomuksesta naisjärjestyksenvalvojien ja raittiuden valvojien osastot. Jälkimmäinen perustettiin raittiusliikkeen keskushenkilön, tohtori Matti Helenius-Seppälän aloitteesta. Väkijuomakieltoa valvoneiden järjestysmiesten liivien rinnassa oli pyöreä punainen merkki, jossa oli sininen S-kirjain.

Raittiusyhdistysten jäsenet sisällissodassa

”Kuluneiden hirmukuukausien aikana on moni raittiusmies joutunut murhamiesten uhriksi ja monta on kaatunut taistelussa. Tiedossamme on toistaiseksi ainoastaan muutamia heistä — mutta sitä mukaan kuin pimeyden työt paljastuvat, tulee uusia nimiä esille ja riveihimme ilmestyy suuria aukkoja.” (Kylväjä nro 2-4, s. 28)

Raittiuslehti Kylväjässä oli kirjoituksia lähinnä punaisten hirmutöiden uhreista.

”Monta kallista uhria on raittiusjärjestömme saanut viime kuukausina antaa. Kun emme voi saada kaikista kaatuneista ja murhatuista järjestömme jäsenistä tietoja, niin pyydämme paikallisyhdistyksiä, piiritoimikuntia, ja yksityisiä raittiushenkilöitä toimittamaan Kylväjälle lyhyet elämäkerralliset tiedot kaikista niiden keskuudesta tahi niiden alueella kuluneiden kuukausien aikana kansalaissodan uhreiksi joutuneista raittiushenkilöistä.” (Kylväjä nro 2-4, s. 46)

Raittiusyhdistykset tekivät sodan jälkeen kotiseutututkimusta uhrien kartoittamiseksi. Vuoden 1918 tapahtumia koskeva tutkimus avaa myös sisällissodan ja paikallisyhdistysten toimintaa sodan aikana. Niukkuudestaan huolimatta vuoden 1918 kotiseutututkimus tuotti yhteensä 33 yhdistysten ja raittiuspiirien nimissä lähetettyä vastausta. Kaikkiaan vastauksissa mainitaan 46 valkoisella puolella kaatunutta ja 14 punaisten terroritekojen kautta henkensä menettänyt raittiusyhdistysten jäsentä. Vastauksista suurin osa oli rintaman valkoiselta puolen.

Rintaman punaiselle puolelle jääneistä mukana oli kaksi paikkakuntaa; Haminan Kannusjärveltä lähteneistä yhdeksästä vapaaehtoisesta kuusi kuului paikalliseen Raittiusyhdistys Väinölä III:een. Asikkalan Viitailan kylän 31 vapaaehtoisesta kuului 12 paikalliseen raittiusyhdistykseen, Toivo XIV:een. Valkoiselta puolelta tulleista vastauksista herättää huomiota Kurikan Miedonkylän Raittiusyhdistys Ponnistus II:n vapaaehtoisten määrä: yhdistyksen sadasta jäsenestä puolet liittyi vapaaehtoisina valkoiseen armeijaan.

Kaikki punaisten terrorin uhrina surmansa saaneet toimivat raittiusyhdistyksissä sellaisilla paikkakunnilla, jotka sijaitsivat punaisten hallinnon alaisena. Muolaassa surmansa saanut 70-vuotias opettaja Matti Väisänen oli tehnyt kotiseudullaan yli 30 vuoden ajan tehnyt raittiustyötä puoluekantaan katsomatta.Samanlaisen kohtalon uhriksi joutui sahanhoitaja T. Koivusalo Porvoosta.

Raittiusaate oli sisällissodassakin kansaa yhdistävä voima, joten pelkkä aate ei liene syy monien valistajien murhaamiseen. Sosiaalinen asema ja johdonmukainen kansallishenkinen valistustyö olivat ehkä punaisille riittävä syy surmata paikkakunnallaan pidetyt henkilöt.

Koiton kohtalo

Raittiuden Ystävien organisaatio joutui sisällissodan seurauksista osalliseksi myös Raittiusyhdistys Koiton tapahtumien kautta. Koitto oli Raittiuden Ystävien ensimmäinen paikallisyhdistys, mutta oli eronnut Raittiuden Ystävistä syyskuussa 1915 ja saman vuoden lopulla siitä tuli Sosiaalidemokraattisen Raittiusliiton jäsen. Sisällissodan jälkeen työväenliikkeen järjestökenttä jakautui kahtia kommunistiseen ja sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen. Samalla muutettiin raittiusliiton nimi Suomen Työväen Raittiusliitoksi.

Suuri määrä Koiton jäseniä liittyi punakaartilaisiin kapinan puhjettua Helsingissä tammikuun lopussa 1918. Koiton jäsenistä 34 kuoli; valtaosa taisteluissa ja sodan jälkiselvittelyissä. Kuolleiden joukossa oli mm. Suomenlinnan vankileirillä menehtynyt Kalle Suo, joka oli ollut Koiton jäsen jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Vuonna 1902 yhdistykseen liittynyt Vihtori Valo puolestaan ammuttiin Viipurissa huhtikuussa 1918.

Sodan päätyttyä Koiton omaisuus julistettiin myymis- ja hukkaamiskieltoon. Toiminnan jatkaminen näytti vaikealta. Kuitenkin ravintolaliike käynnisti toimintansa kesän kuluessa. Syksyllä Koiton Näyttämö aloitti esitykset ja perässä tulivat useat piirit ja itse yhdistys. Työväestön kannalta kansalaissota hävittiin, mutta kieltolaki saatiin voimaan, mikä olikin merkittävä saavutus raittiusliikkeelle.

Teksti: Tuula Vuolle-Selki