Raittiuden Ystävät Ry
[ingressi teksti=”Miks piti puhua siitä jauhelihasta kaupan kassalle, purnaa seitsemäsluokkalaiseni ja pyörittelee silmiään. Nolo äiti. Mutta minä hymyilen, sillä tiedän, mikä on pahempaa kuin nolo.”]
Muistan sen illan selvästi. Isä makasi makuuhuoneessa lähes tajuttomana. Vaalea kuviotapetti oli repeytynyt rumasti siinä huoneessa, mummin virkkaama valkoinen sängynpeite lähes hipaisi patjaa, johon isä oli pissannut alleen jo monta viikkoa. Isällä oli päällään verkkopaita, vähän kuin Uuno Turhapurolla, samalla tavalla rikkikin. Jalassaan isällä oli melkein polviin valahtaneet valkoiset kalsarit, joissa oli se hassu etumusluukku, jota ei ollut käytetty siihen tarkoitukseen.
Ruskeat, läpikuultavat verhot olivat olleet ikkunoiden edessä niin kauan, etten muistanut, miltä huone näytti valoisana. Se ei ollut normaali vanhempien makuuhuone, ja tiesin sen jo ihan pienestä.
Isä makasi kuitenkin tällä kertaa jotenkin liian liikkumattomana. Äitini tutki huoneessa olevan vanhan kirjoituspöydän laatikot, joista löysi paljon lääkkeitä. Oli syytä tilata ambulanssi. Kuulin, miten äiti puhui puhelimessa, että älkää tulko pillit ulvoen, etteivät naapurit kuule ja näe. Tulivat silti, ja minä juoksin viereiseen huoneeseen seuraamaan tilannetta. Seisoin ikkunassa ja katsoin äidin makuuhuoneen verhojen lomasta, miten ambulanssi tuli alarappumme kohdalle.
Viereen kerääntyivät kaikki naapurin lapset, joista useimmat olivat luokallani. Valahdin kalpeaksi ja mietin, miten seuraavasta koulupäivästä selvitään. Entä jos Janne, luokan ilkein poika, sanoo jotain ääneen?
Minä tunsin tunnetta, joka oli minulle niin tuttu – häpeää. Lohdutonta häpeää siitä, että ambulanssimiehet kannattelivat housuun pissannutta isääni portaikkoon, häpeää tuosta hoipertelevasta hahmosta, joka ei ollut sellainen isä kuin muilla. En koskaan joutunut nauramaan isäni hassuille hiihtotrikoille, kuten naapureiden lapset. Isäni pukeutui yleensä pelkkiin alusvaatteisiin.
Häpeä oli minussa, se oli äidissäni, siskojeni käytöksessä ja siinä elämäntavassa, miten juomista meillä piiloteltiin. Ja minä niin häpesin. Häpesin isäni holtittomuutta ja omituisia lupauksia, kavereiden tuomista kotiini, sitä, miten löysin keskustassa tieni Alkojen avulla suunnistaen, häpesin sitä, miten meillä meni kaikki alaspäin silloin, kun kavereiden isät rupesivat rakentamaan tiilitaloja. Häpesin niin, että luulin lopulta itse olevani huonompi kuin kaikki muut.
Häpeän karistaminen on ollut aikuisiällä se viimeisin häntä toipuessani alkoholismiperheen traumatisoimasta lapsuudesta. Vihan minä ymmärrän, pettymyksenkin, ärsytyksen ja raivon, itkun, ikävän ja salaa pieniin vihkoihin kirjoitetun toiveen siitä, että olisin saanut normaalit vanhemmat, välipalaa ja kotitöitä, mutta häpeä piti pintansa kaikkein kauimmin. Se esti minua olemasta avoin menneisyydestäni, koska jostain syystä tunsin häpeää myös itsestäni. Vasta häpeän karistaminen toi keveyden tunteen.
Kyllä, molemmat vanhempani ovat olleet alkoholisteja ja ovat tuottaneet paljon pahaa, mutta häpeän he saavat kantaa aivan itse. Minä en enää suostu kulkemaan heidän häpeänsä harteillani, koska repeytyneet tapetit, pissapatjat, vessan sekasotku, piilotetut viinapullot, rattijuopumussakot ja rikkinäiset puserot eivät olleet minun aikaansaannostani.
Nyt kun omat lapseni sanovat, että olen nolo, hykertelee sydämeni. Minä olen se äiti, jonka jumppatrikoille nauretaan. Nolo on hyvää, normaalia ja koomista, häpeä on pahaa, salattavaa, turvatonta. Minä olen onnellisesti nolo äiti, jota ei koskaan tarvitse oikeasti hävetä eikä pelätä.
Teksti: Lea Ansamaa