[ingressi teksti=”1900-luvun alussa Amerikan suomalaisten yhteisössä oli erikoinen kilpailutilanne. Raittiusliike ja työväenliike ajoivat kumpikin raittiusasiaa ja kamppailivat siitä, kumpi saa suomalaiset maahanmuuttajat puolelleen.”]
Monelle Suomesta Amerikkaan muuttaneelle siirtolaiselle alkoholi oli ongelma. Työ kaivoksissa ja metsäkämpillä oli raskasta. Suomesta tulijat olivat valtaosaltaan poikamiehiä tai miehiä, joiden perhe oli jäänyt kotimaahan. Vähäinen vapaa-aika oli houkutuksille altista.
Ympäristöstä puuttui koti-Suomessa vallinnut sosiaalinen kontrolli, kuten kyläyhteisö, sukulaiset tai kirkko ja myös koti-ikävä vaivasi. Valtiovallankaan käsi ei ulottunut syrjäisillä siirtolaisalueilla Amerikassa ja Kanadassa eläneiden siirtolaismiesten käytökseen tai pikkurikkomuksiin.
Raittiusaktiivi ja aikalainen Akseli Järnefelt-Rauanheimo kuvaa 1890-luvun suomalaismiesten railakasta vapaa-ajan viettoa kirjassaan Suomalaiset Amerikassa:
– Ensi aikoina suomalaiset yleensä tekivät itsensä tunnetuksi suuren juoppouden kautta. Raakaa elämää vietettiin kapakoissa, sinne ansiot kulutettiin ja siellä mässättiin.
Olosuhteet huomioon ottaen suomalaisten keskuudessa raittiustyötä oli tehtävä ehdottomuutta noudattaen ja täydellistä raittiutta vaatien.
Raittiusliike oli alkuvaiheessa suomalaissiirtolaisten kenties tärkein sosiaalinen instituutio ja yhdistävä voima. Aluksi suomalaiset kävivät ruotsalaisten ja norjalaisten raittiuskokouksissa. Suomen ruotsalaisseuduilta tulleille kieli ei ollut ongelma, suomenkielisille sen sijaan oli.
Suomalaiset alkoivat vähitellen perustaa omia raittiusseurojaan. Ensimmäinen yhdistys aloitti toimintansa Hancockissa Michiganin norjalaisessa raittiusseurassa käyneiden suomalaisjäsenten aloitteesta. Vuonna 1885 perustettiin Quincyssä raittiusyhdistys Pohjan Tähti.
Raittiusseurojen nimet kuten Totuuden Etsijä, Auringon Säde, Elon Tähti, Aallotar, Rauhan Koti ja Ilo-Huuto kertovat toiminnan ylevistä tavoitteista ja siveellisesti kohottavasta sisällöstä. Käytännössä raittiusjärjestöissä tehtiin paljon myös sosiaalista työtä.
Raittiusseurat olivat suomalaissiirtolaisille kirkon lisäksi ainoa paikka, jossa he saattoivat tavata toisiaan. Muiden kuin suomalaisten kanssa oltiin hyvin vähän tekemisissä työn ulkopuolella. Avioliittokumppaniakin haettiin omanmaalaisten keskuudesta.
Siirtolaiset kuitenkin kaipasivat toimintaa, joka myöhemmin kanavoitui muun muassa työväenliikkeeseen, näytelmäkerhoihin, soittokuntiin, ja voimisteluseuroihin.
Raittiusseurat olivat tiukasti kirkon holhouksessa. Useimmat johtajat olivat pappeja ja monet tavoitteissaan tiukkoja, jopa ahdasmielisiä. Täydellisen raittiuden tavoitetta ylläpidettiin pikkutarkasti. Seuroissa käytiin muun muassa keskustelua siitä, saiko raittiusliikkeen jäsen käyttää alkoholia sisältäviä lääkkeitä.
Erimielisyydet tanssin ja muun kevyen ohjelman sisällyttämisestä raittiusliikkeen toimintaan jakoivat sen pian kahtia. Terveen ilonpidon sallivat perustivat oman keskusyhdistyksensä nimeltään Suomalainen Raittiuden Ystäväin Yhdistys Amerikassa.
Amerikansuomalainen raittiusliike oli alun perin varsin konservatiivinen. Se suhtautui työväenliikkeeseen avoimen torjuvasti. Raittius oli kuitenkin osa myös työväenliikkeen aatesisältöä, joten raittiusliikkeen ja työväenliikkeen välille syntyi selvä kilpailuasetelma.
Työväenliike näki alkoholin käytön kapitalismiin kuuluvana paheena, jolla heikennettiin työväenluokan asemaa. Monet Amerikassa vaikuttaneet työväenliikkeen edustajat, tunnetuimpana Matti Kurikka, puhuivat alkoholia vastaan. Sosialistit katsoivat, etteivät he tarvinneet raittiusseuroja, koska työväenliikkeessä oli mahdollisuus ajaa raittiusliikkeen tavoitteita.
Kieltolain tultua voimaan 1919 raittiusliikkeen kannattajat tunsivat saavuttaneensa päämääränsä. Raittiusseuratyöllä ei nähty enää olevan suurta merkitystä. Kieltolain myötä raittiusliikkeen kannatus kuihtui.
Kun kieltolaki kumottiin, olivat suomalaissiirtolaiset jo sulautuneet ympäröivään yhteiskuntaan. Seuraavan polven siirtolaiset eivät enää kokeneet raittiusaatetta yhtälailla yhdistäväksi tekijäksi kuin edellinen polvi. Raittiusliikkeen sosiaaliset tehtävät olivat siirtyneet yhteiskunnalle tai muille instituutioille.
Kirjoittaja Tuula Vuolle-Selki on kasvatus- ja sosiaalihistoriaan perehtynyt tutkija sekä elämänkerta- ja tietokirjailija.
Lisää historiaa: Lue Raittiusyhdistys Koiton värikkäästä historiasta
Teksti: Tuula Vuolle-Selki