Raittiuden Ystävät Ry
[ingressi teksti=”Lasten ja nuorten kiusaamisessa on samat elementit ja piirteet kuin aikuisten välisessä kiusaamisessa, vain käytetyt sanat ja teot vaihtelevat. Kun koululuokassa tai työyhteisössä yhtä kohdellaan kaltoin, se vahingoittaa koko ryhmän ilmapiiriä ja hyvinvointia.”]
Kiusaaminen on ongelma, joka voi ilmetä hyvin eri tavoin. Se voi olla kaikille näkyvää tai lähes näkymätöntä. Jos kiusatulle ei puhuta, häntä mollataan tai häneen kohdistuu fyysistä väkivaltaa, on ulkopuolisen helppo huomata, että jotain on vialla.
Sen sijaan hienovaraisempi kiusaaminen ei ole yhtä helposti huomattavissa. Pienet katseet, toistuva päälle puhuminen, kokouskutsujen lähettämisen ”unohtelu” tai selän kääntäminen ryhmässä ovat esimerkkejä tästä. Kiusattu tuntee sen, mutta tunne tai teot eivät välttämättä ole niin selkeitä, että asiaa osaisi pukea sanoiksi.
Psykologian tohtori Satu Kasken ja psykologi Vesa Nevalaisen tuore kirja Jo riittää – Irti kiusaamisesta ja kiusaajista (Kirjapaja 2017) käsittelee kiusaamista ja kuinka yhteisö voi päästä kiusaamisesta eroon. Kirjoittajien mukaan ei ole harvinaista, että jotakuta kiusataan koko peruskoulun ajan tai että vasta työpaikan vaihtaminen lopettaa kiusaamisen.
Kirja käsittelee aihetta monisyisenä ilmiönä, joka vaikuttaa kaikkiin muihinkin paitsi kiusattuun. Kiusaaminen on kuin syöpä yhteisössä. Se vaikuttaa koko tiimin ilmapiiriin. Työyhteisö menettää otteensa luovuudesta, tehokkuudesta ja tekemisen meiningistä. Kirjoittajien mukaan kiusaamista salliva joukkue tuottaa harvoin kokonaisuutena hyvää tulosta.
Kiusaamisessa oleellinen piirre on toistuvuus. Kirjoittajat kuvaavat kiusaamisen lopettamista pitkäjänteisyyttä ja tahtoa vaativana prosessina. Yleensä kiusaaminen on kehittynyt pikkuhiljaa, pidemmän ajan kuluessa. Kun ihmisten väliseen vääristyneeseen suhteeseen ei puututa, siitä tulee yhteisön toimintatapa.
– Kiusaaminen kehittyy hitaasti, joten yleensä sen poistaminenkin on hidas prosessi, joka vaatii kaikilta osapuolilta aitoa halua muutokseen, kirjoittajat kuvaavat.
Suurin ongelma kuitenkin lienee se, ettei ongelmaan puututa.
– Se että kiusaamista ei oteta vakavasti, lienee yleisin syy siihen, miksi kiusaaminen jatkuu päivästä ja pahimmillaan vuodesta toiseen.
– Kouluilla voi olla esimerkiksi kiusaamisen vastainen ohjelma, mutta sitä käyttää vain kaksi opettajaa, kirjoittajat toteavat
– Työpaikalla on tarkat säännöt toisten työntekijöiden asianmukaisesta kohtelusta, mutta kukaan ei välitä niistä eikä edes lue niitä. Mikäli kaikki eivät sitoudu niin kutsuttuun nollatoleranssiin, vain muutamien siitä kiinni pitävien on hankala, jollei mahdotonta muuttaa kiusaamiskulttuuria.
On myös tavallista, että ongelmaan pyritään puuttumaan vain vähäisillä toimilla ja annetaan sitten asian olla.
– Joillakin organisaatiolla kiusaamisen selvittelyprosessi voi olla sellainen, että esimies keskustelee kerran kiusaajaksi syytetyn kanssa ja antaa asian olla. Pahimmillaan tällainen toiminta vain pahentaa itse kiusaamista.
On toisaalta ymmärrettävää, että työpaikoilla ja kouluissa on työnteko- ja tulospaineita, ja siksi kiusaamista yritetään hoitaa mahdollisimman vähäisellä vaivalla. Kukaan ei koe ilmapiirin parantamista omaksi tulosalueekseen ja siksi ongelmaa ei pyritä ratkaisemaan pitkäjänteisesti.
Vaarana on myös selvittäjien kärsimättömyys. Koska kiusaaminen on usein jatkunut yhteisössä pitkään, se ei myöskään lopu hetkessä. Kun pikaisia tuloksia ei synny, selvittäjät saattavat luovuttaa ja kiusattu itsekin tuntee itsensä vain kiusankappaleeksi.
Kiusaajia ja kiusattuja on monenlaisia. Jotain yhteistä kuitenkin on.
– Ainoa kiusaajia yhdistävä asia tuntuu olevan se, että heillä on jonkinlaisia vaikeuksia empatia- eli myötäelämiskykynsä kanssa. Kun kyllästyttää, niin aina voi piristää itseään toisen kiusaamisella. Kun ärsyttää, niin aina voi purkaa ärsyyntymisen toiseen. Omat tarpeet ovat tällaisella ihmisellä aina etusijalla. Hän ei osaa ajatella muita, eikä ottaa toisen tarpeita huomioon, kirjoittajat kuvaavat.
– Kiusaajat eivät kerta kaikkiaan kykene tuntemaan, miten pahalta kiusaaminen toisesta tuntuu. He eivät ymmärrä tekojensa seurauksia kovinkaan hyvin. Joskus tällaista tapahtuu myös parisuhteen päättyessä. Eron jälkeen ihminen vainoaa ja kiusaa entistä kumppaniaan ymmärtämättään, mitä tekee, saati mitä se toiselle aiheuttaa.
Empatian puutteesta kertoo myös se, miten kiusaaja itse tyypillisesti kuvaa tilannetta, jos se otetaan puheeksi. Teot, jotka aiheuttavat toiselle suurta ahdistusta, koetaan viattomana leikkinä. Toisaalta osassa tapauksia kiusaaja tiedostaa tekojensa herättämät tuntemukset, mutta ei koe tekoja vääriksi.
– Heidän mielestään se on joko oikeutettua tai he eivät pidä sitä vakavana vaan pienenä herjanheittona, psykologit tiivistävät.
Yhteisön on tärkeää olla tietoinen jäsentensä kokemuksista ja tuntemuksista sekä ottaa ne vakavasti.
Joskus kiusaaja toimii niin röyhkeästi, ettei kukaan usko tapahtunutta todeksi. Työpaikalla kiusaaja voi kuunnella firman aamuraporttia, mutta samalla hän potkaisee pöydän alla työtoveriaan kipeästi. Tai henkilö saattaa kesken hyvin ystävällisen keskustelun sanoa kiusatusta jonkin viiltävän ilkeän lauseen. Asia on niin odottamaton, että muut epäilevät kuulleensa väärin.
-Kohtaamme säännöllisin väliajoin asioita, joita emme pysty uskomaan todeksi. Ja koska tapahtunut on niin järkyttävä, absurdi tai vastoin kaikkia moraalisia ja eettisiä oppeja, se kielletään. Koko yhteisö voi kieltää, että jotakin on tapahtunut. Röyhkeä kiusaaja on oppinut operoimaan juuri tällä alueella, koska hän on huomannut, että tällöin hän ei jää kiinni.
Vaikka kiusaaja ei ymmärrä tekojensa seurauksia tunneälyllä, hän voi ymmärtää älyllisellä tasolla, kun asia tehdään hänelle erittäin vakavasti selväksi.
-Jokaisessa ryhmässä ja työyhteisössä jokainen on osallinen siihen, miten hyvin tai huonosti siellä kohdellaan toisia. Näin ollen ryhmällä on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten se toimii kiusaamistilanteissa, kirjoittajat toteavat.
– Kun ryhmässä tai työyhteisössä halutaan pitää kiinni niin kutsutusta nollatoleranssista kiusaamisen suhteen, tulisi jokaisen olla valppaana epäasiallisen toiminnan suhteen. Käytännössä se edellyttää ikävältä kuulostavaan sanailuun puuttumista. ”Olipas ikävästi sanottu työtoverille” -tyylinen lausahdus on tehokas pysäyttäjä. Sen sanominen edellyttää rohkeutta.
– Muiden pitäisi uskaltaa kompata puuttujan kommenttia esimerkiksi sanomalla: ”Samaa mieltä.”
Kouluissa ja päiväkodeissa sovitaan yhteiset käyttäytymissäännöt, ja kirjoittajien mukaan näin olisi hyvä toimia myös työpaikoilla. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi siitä, miten hän haluaa itseään kohdeltavan.
Näitä ääneen lausuttuja toiveita olisi syytä kunnioittaa, vaikka itse ei jakaisi samoja tuntemuksia. Osa on herkempiä, osa kestää enemmän. Kovaan huulenheittoon tottuneen on syytä heittää herjaa vain sellaisten kanssa, jotka ovat siihen valmiita. Ja hyväksyä se, että osaa ihmisistä omasta mielestä viattomalta tuntuva kommentti voi satuttaa.
Yhteinen toiminta on kirjoittajien mukaan paras keino ennaltaehkäistä kiusaamista. Kun työyhteisössä tuetaan toisia ja autetaan aina kun mahdollista, kiusaajalle ei jää tilaa toimia. Työyhteisön keskinäinen riippuvuus kannattaa yleensä osoittaa ja pohtia yhdessä.
Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa lukuelämys. Kirjoittajilla on elävän elämän kokemusta ja selkeä näkemys ongelman luonteesta.
Teksti: Tuula-Maria Ahonen