Raittiuden Ystävät Ry
[ingressi teksti=”Usko Suomen kosteasta menneisyydestä elää vahvana.Kuitenkin vielä 1960-luvun alussa suomalaiset joivat vain neljänneksen viimevuosien määristä. Yksi tekijä myytin takana on luultavasti alkoholipäihtymyksen toistuva käsittely suomalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa.”]
Alkoholi on tavalla tai toisella mukana tuhansissa suomalaisissa tarinoissa. Ei olekaan helppoa sanoa yksiselitteisesti minkälainen on suomalainen humala fiktiossa. Kuitenkin eri vuosikymmenille liittyviä trendejä on selvästi havaittavissa.
Aina toiseen maailmansotaan saakka juominen oli kirjallisuudessa korostetusti köyhän kansanosan vitsaus. 1960-luvulla juominen keskiluokkaistui ja 1970-luvulla arkipäiväistyi.
Ensimmäiset raittiusyhdistykset olivat jo syntyneet, kun Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi 1870. Viisitoista vuotta myöhemmin Minna Canth julkaisi kohua herättäneen näytelmänsä Työmiehen vaimo (1885).
Seitsemän veljeksen juopottelukohtauksessa eletään 1800-luvun alkupuolen maalaisyhteisössä. Myös Simeonin ryyppyreissut tunnetaan samoin Nummisuutarien Eskon häähumala. Työmiehen vaimo kertoo ahkeran Johannan ja hänen hulttiomiehensä tarinan. Kyseessä on kaupunkilaistyöläisistä kertova näytelmä.
Itsenäisyyden alkukymmen, 1920-luku, oli vastakohtien aikaa. Kirjallisuus tarjosi niin Tulenkantajia, modernismia kuin köyhän kansanosan kurjuutta.
Viina oli vahvasti esillä Mika Waltarin romaanissa Suuri Illusioni (1928). Teoksessa liikutaan pirtutrokareiden seurassa samaan aikaan, kun intellektuellit salajuopottelevat madame Spindelin salongissa.
Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi (1924) sijoittuu kieltolain aikaiseen Suomeen. Kirjan päähenkilö on vähävarainen, perheellinen Jooseppi Kenkkunen. Jooseppi ryhtyy valmistamaan ja myymään pontikkaa pimeästi muille kurjuudessa eläville itsekin juopotellen.
Elvi Sinervo kirjoitti romaaninsa Viljami Vaihdokas (1946) sodan jälkeen. Tarina kertoo mielikuvitusmaailmaan ja fantasioihin pakenevasta pojasta, joka vaihtuu vauvana synnytyslaitoksella. Kirja sijoittuu 1920- ja 1930-luvun taitteen pula-aikaan. Työttömäksi joutuneet upottavat murheensa ja perheen ruokarahat pirtuun. Elvi Sinervon Viljami
Vaihdokas on luultavasti ensimmäinen suomalainen romaani, jossa juominen koetaan lapsen silmin.
Sodan jälkeisistä proosan kirjoittajista lähes kaikilla oli henkilökohtaisena taustanaan sodan kokemus. Ehdottomasti tunnetuin on Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954).
Kansakunta eli sodan aiheuttamassa stressitilassa. Koettu sota ja sen kauhut nähtiin oikeutuksena juomiselle. Alkoholin käyttö oli yleistä, joskin määrällisesti vain noin kolmanneksen nykyisestä ja neljänneksen vuoden 2009 Suomen ennätyslukemista.
1950-luvun modernismia edusti Eeva-Liisa Manner. Uuden vuoden yö (1965) -näytelmässään Manner kuvaa 1950-luvun sivistyneistöä, joka on kerääntynyt viettämään uutta vuotta. Ihmiset humaltuvat ja estot häviävät.
Näytelmä on komedia, mutta samalla murhenäytelmä. Seurueeseen on liittynyt alkoholisoitunut ja vaimoaan pahoinpitelevä insinööri. Ilta päättyy väkivaltaiseen kuolemaan.
1960-luvulla kaunokirjallisuudessa yleistyivät arkisemmat äänenpainot, yleinen rosoisuus ja kantaaottavuus. 1960-luvulla käytiin kirjasotia, joista tunnetuin oli Hannu Salaman Juhannustanssit (1964). Kirjan kohtauksesta, jossa humalainen muurari Hiltunen pitää pilkkasaarnan, nousi syyte Jumalan pilkasta.
1970-luvulla alkoholin käyttö oli yhä enemmän osa suomalaista sosiaalista kanssakäymistä. Humalaa ei enää entiseen tapaan paheksuttu ja keskioluen tuominen ruokakauppoihin kaksinkertaisti suomalaisten juomisen nopeasti.
Christer Kihlman ja Märta Tikkanen nostivat esiin alkoholin tuhoavat vaikutukset perhe-elämään. Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinassa (1978) on vihaa miehen alkoholismia kohtaan. Kihlman kuvaa omaa alkoholismiaan teoksessa Ihminen joka järkkyi (1971). Kirja on samalla kannanotto häpeilyä ja valheellisuutta kohtaan.
Tikkanen kirjoittaa: ”Käyttäydyn huonosti. Olen 37-vuotias ja demonstroin inhoni porvarillista sovinnaisuutta kohtaan yhä karmeammilla toilauksilla. Minä juon humalapäissäni pullon suusta komeasti keskellä katua ja keskellä päivää.”
Perinteisessä suomikuvassa mies räyhää viinapäissään. Kuva toistuu myös Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjassa (1982–1997), joka noudattaa tyypillistä suomalaista sukuromaanin tarinaa viinaan sortuvasta miehestä. Lasten näkökulman kaunokirjallisuuteen tuovat Kreetta Onkeli ja Susanna Alakoski. Suomalaisen siirtolaisperheen vanhin tytär joutuu ottamaan aikuisen roolin vanhempien rappion syvetessä (Susanna Alakoski, Sikalat, 2006).
Kreetta Onkelin Ilonen talo (1996) on huumorin keinoin rakennettu romaani ahdistavasta aiheesta. Onkeli onkin antanut myöhemmin ymmärtää, ettei ole halunnut teoksessaan ottaa kantaa siihen, mikä on totta ja mikä parodiaa.
2000-luvulla kotimaisen nykykirjallisuuden ominaispiirteenä on ollut tyylien ja lajien moninaisuus, mikä näkyy myös alkoholia käsittelevien kirjojen moninaisuudesta.
Hallitsevia trendejä ei ole samassa merkityksessä olemassa kuin aikaisempina vuosikymmeninä.
Juominen ei enää ole tabu, ja muutamat sen ympärille keskittyvät romaanit ovat saaneet varsin paljon huomiota. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani (2004) ja Juha Vuorisen kirjasarja Juoppohullun päiväkirja (1998–2014) kuvaavat äärimmäistä alkoholin käyttöä. Mutta kuten Vuorinen toteaa, juominen ei ole enää hauskaa, kun pitää juoda päivätolkulla.
Tämän vuosituhannen tarinoissa nuorten aikuisten alkoholismista toipumisen ainoana vaihtoehtona onkin monesti päihteiden käytön lopettaminen kokonaan.
Teksti: Tuula Vuolle-Selki