Raittiuden Ystävät Ry
[ingressi teksti=”Opimme vanhemmiltamme mallin parisuhteeseen ja kuinka ilmaisemme itseämme suhteessa. Tätä mallia toistamme ilman, että tietoisesti ajattelemme sitä. Omien tapojen tiedostaminen ja kyseenalaistaminen ovat kuitenkin avain suhteessa kehittymiseen.”]
Parisuhde- ja eroseminaarien ohjaajien kouluttaja Marianna Stolbow avaa kirjassaan Vanhempieni kaltainen näkymän suomalaisiin parisuhteisiin. Ensimmäiseksi katse kääntyy ihmisen omien vanhempien parisuhteeseen.
Stolbow on haastatellut kirjaansa varten 50 aikuista suomalaista, jotka kertoivat vanhempiensa suhteista. Suomalaisten parisuhteiden näkymä on tämän mukaan aika karu.
-Jokaisella meillä on ikään ja sukupuoleen katsomatta rakastetuksi tulemisen tarve. Haluamme tulla nähdyksi ja huomioiduksi, kohdatuksi ja hyväksytyksi. Toivomme, että arjessa rakkaus tuntuu niin sanoina kuin tekoinakin. Me kaikki haluamme, että perheessämme vallitsee rakkaudellinen, hyvä ilmapiiri, Stolbow toteaa.
Kouluttajan mukaan todellisuus ei kuitenkaan usein kohtaa toiveita.
– Rakkaudenosoituksista yleisempiä ovat ehdottamasti olleet työ tai ruuanlaitto. Karkeasti ottaen naisten rakkaus näkyi ruokahuoltona, miesten työntekona, Stolbow kertoo.
Tämä on paremmin riittänyt aikaisemmille sukupolville, nykyparit eivät välttämättä ole tyytyväisiä. Toivottaisiin enemmän rakkaudenilmausta, mutta kummallakaan ei ole mallia, miten toimia paremmin.
Kun toimiva tunneilmaisu ei ole luomassa vahvaa pohjaa, suhde järkkyy helposti. Tilanteen kärjistyessä voi avioero tuntua ainoalta vaihtoehdolta.
Stolbowin mukaan uusia ilmaisumalleja voi kuitenkin alkaa kehittää yhdessä, kun ensin tiedostaa saamansa mallit ja haluaa kasvaa tyydyttävämpään parisuhteeseen. Näin rakennetaan suhteelle kestävää ja molempia tyydyttävää perustaa.
Ilmaisua on monenlaista: sanat, eleet ja teot voivat kertoa toista kohtaan tunnetuista lämpimistä tunteista ja myös nostaa ne pintaan. Yksi rakkauden ja välittämisen ilmaisun muoto on myös kosketus. Sekin on suomalaisessa perheessä perinteisesti niukkaa.
– Kosketus on ollut hyvin vähäistä miltein kaikissa suhteissa ja kodit, joissa suomalaisaikuiset varttuivat, kuulostavat pelottavan kylmiltä, Stolbow kertoo.
Paitsi muita rakkauden ilmauksia, ihmiset toivovat puolisoltaan myös enemmän kosketusta arjen keskellä.
Mutta miten päästä alkuun, jos uuden koskettamisen kulttuurin oppiminen ei tunnu luontevalta? Itselleni tulee mieleen, että merkkipäivänä tavaroiden sijaan voisi luvata puolisolle lahjaksi vaikkapa pienen päivittäisen hieronnan.
Toimiva positiivinen ilmaisu ei kuitenkaan vielä riitä kestävään suhteeseen. Tarvitaan myös uskallusta ilmaista ja ottaa vastaan pettymyksiä, kiukustumista ja muita arjen varjopuolen tunteita.
Kuvitelma, että hyvässä parisuhteessa eletään aina sovussa, ei pidä paikkaansa. Erimielisyyksiä ja vaikeuksia tulee kaikille. Jos normaalit erimielisyydet tukahduttaa käsittelemättä, myös suhteen positiiviset tunteet muuttuvat pinnallisiksi ja epäaidoiksi.
– Kukaan hyviä suhteita kuvaillut ei koskaan epäillyt, etteikö suhteessa olisi ollut pulmia. Murheita ja kiistoja, tiukkojakin erimielisyyksiä on saattanut olla. Hyvin keskenään toimeen tulevat parit puhuvat asioista oikeilla nimillä. Kipeitäkään aiheita ei lakaista maton alle, vaan ne osataan, uskalletaan ja halutaan ottaa puheeksi, Stolbow kertoo.
– Kummankaan huono itsetunto ei estä kommunikointia, eikä kukaan perheessä pelkää kasvojen menetystä kertoessaan harmin aiheensa.
Jos toinen pariskunnasta on oppinut kestämään erimielisyyttä ja toinen puolestaan tukahduttamaan sitä, ristiriita on syytä ratkaista kestävän kehityksen hengessä. Vaikka huono malli on opittu lapsuuden kodista, se on silti huono malli. Ylpeys panee helposti puolustamaan oman kodin mallia, mutta terve nöyryys myöntää väärän vääräksi.
Kipeiden asioiden esille ottamisessa on kuitenkin syytä opetella kunnioittamaan omaa ja toisen haavoittuvuutta. Erimielisyyden hyväksyminen vaatii laajempaan todellisuuskuvaan kasvamista. Sen sijaan, että puolustaa vain omaa kantaansa, tulisi kummankin pyrkiä rehellisesti ymmärtämään miten toinen ajattelee.
Kuten 92-vuotias leskimies hiljattain sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Oltiin vaimon kanssa 40 vuotta naimisissa ja hyvin usein erimielisiä. Nyt kun vaimo on kuollut, on tullut mieleen, että olisi pitänyt osata hyväksyä, että tuollakin tavalla voi ajatella.”
Stolbown mukaan vanhempien ero vaikuttaa lapsiin vielä aikuisenakin. Jos lapsia on ehtinyt tulla, kannattaa eroa siis harkita mahdollisimman perusteellisesti ja monipuolisesti ennen siihen ryhtymistä.
– Yksikään erolapsi ei toivo omille lapsilleen samaa kohtaloa kuin itsellä on ollut: jaettuja juhlia, kahta kotia, surua ja ikävää, Stolbow tietää myös omasta kokemuksestaan.
– Lähes kaikkien haastattelemieni aikuisten mukaan eroaminen koettiin erittäin kovana kokemuksena ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta he olivat yhtä mieltä siitä, että eroaminen on niin rankkaa, ettei siihen kevyin perustein mennä.
Jos eroon kuitenkin päädytään, vanhempien on syytä kasvaa ulos vihanpidosta.
– Kun ensimmäiset pilvet ilmestyvät pariskunnan taivaalle, aikuinen erolapsi kysyy mielessään: ”Käykö nyt niin kuin vanhemmilleni kävi?” Eron uhka tuntuu kammottavalta, sillä aikuinenkin erolapsi tietää jo, miltä ero kutakuinkin tuntuu.
– Elämän ennakoimattomuus. Se on se eron oppi. Siitä taas syntyy minussa itsessäni hallinnan tarve. Sulla on perusturvattomuus ja haluat siksi hallita kaikkea. Näen itseni kuitenkin parisuhteen taistelijana, en luovuta helposti, kuvaa kirjassa 40-vuotias aikuinen erolapsi.
– Aina kaikkiin asioihin ei ole ratkaisuna kuolema tai ero. Lapsuuden perhe teki musta etsijän. Sanon itselleni aina välillä: ”Nyt pikku-Iiris, takana on pimeää, tuossa on taskulamppu. Mene eteenpäin.” Mutta pohjaton arvottomuuden tunne mussa silti on.
Lapsen tunne erosta voi olla se, ettei hän ole riittävän arvokas siihen, että vanhemmat haluaisivat pitää hänestä yhdessä huolta.
Ero vai suhteen uudistaminen on syvällinen ja kauaskantoinen päätös. On hyvä yrittää vaalia ja vahvistaa omaa perusturvallisuutta kaiken keskellä, niin että syntyy viisas päätös ja vastuullista toimintaa.
Teksti: Tuula-Marja Ahonen